
25 helmikuuta 2011
24 helmikuuta 2011
Purkaus kehy-keskustelusta
Kun tässä nyt ihan väkisinkin on viime vuodet joutunut seuraamaan kehitysyhteistyötä omasta vaatimattomasta roolistaan, niin ohessa muutama ajatus siihen liittyvästä tämänhetkisestä keskustelusta Suomessa. Lisään, että olen täällä täysin omasta valinnastani, vaikkakin kehy-hankkeessa lyhytaikaisena neuvonantajana toimivan puolisona, kuitenkin itse matkani maksaneena, enkä puhu minkään puolueen suulla, ihan omallani.
YLEn radiossa haastateltiin eilisaamuna dosenttia, joka hyvin lakonisesti totesi nykyisen suomalaisen kehitysyhteistyön puhaltavan vanhoja tuulia 1970-luvulta. Nyt vallitsevan linjauksen mukainen suomalaisen osaamisen tarjoaminen kehitysmaihin kestävän kehityksen periaatteita noudattaen oli hänen sanojensa mukaan ”itsekästä kehitysyhteistyötä”, joka ei edistä kohdemaan kehitystä eikä ”osallista paikallisia ihmisiä”. Rahaa saisi antaa valtioille suoraan budjettitukena, mutta ei palkata konsultteja eikä viedä osaamista. Siis mitä?
Kun vihdoin on rohjettu tunnustaa, että meillä suomalaisilla on oikeasti osaamista josta voi olla hyötyä muillekin, liitetty se osaksi kehitysapuamme ja saatu hyviä kokemuksia ja palautetta, niin nyt se onkin synti. Itsekästä. Mitä sitten pitäisi tehdä? Palkata ulkomaalaisia konsultteja tai jakaa rahaa säkki päässä budjettitukena maihin, joissa se päätyy hyvin varmasti ihan muihin tarkoituksiin?
Tänään jatkui puolueiden paneelikeskustelu samasta teemasta. Miten rahoja pitäisi jakaa, mikä on Suomen rooli kansainvälisissä sopimuksissa, mikä on velvollisuutemme, mikä on tahtotilamme. Kuuluipa väite, että Suomen pitäisi leikata rajusti nykyistä, muita Pohjoismaita selvästi pienempää, kehitysrahoitusta ja olla kuulumatta kansainvälisiin ilmastoponnisteluihin koska ”maailman ongelmat eivät ratkea suomalaisten rahoilla”. Lienee turha mainita minkä puoleen kanta tämä oli. Tämäkö ei ole itsekästä? Onneksi muut totesivat moiset puheet lyhytnäköisiksi ja hämmästyttäviksi. Kyllä me kuitenkin olemme osa muuta maailmaa, tahdoimme tai emme.
Suomen kehitysyhteistyön tärkein tavoite on köyhyyden vähentäminen, näin olen ymmärtänyt. Oma vähäinen kokemukseni ja näkemykseni on se, että tässä urakassa on lähdettävä liikkeelle ihan perusasioista: käytännössä turvattava ihmisten mahdollisuus koulutukseen, turvalliseen ja toimivaan yhteiskuntaan ja puhtaaseen ympäristöön. Näihin kaikkiin löytyy Suomesta osaamista ja tahtotilaakin. Jos sen osaamisen jalkauttaminen suoraan kohdemaahan, paikallisten kouluttaminen, työpaikkojen luominen ja toimivien infrastruktuurimallien tarjoaminen on väärä tai itsekäs tapa eikä "osallista ihmisiä" niin haluaisin mielelläni kuulla parempia ehdotuksia. Tietysti kaikkein tärkeintä (ja epäitsekkäintä) olisi kuunnella avun kohteita itseään, miten he näkevät suomalaisten osaamisen ja kyvyn auttaa. Jos minulla tässä kuviossa on joku pieni mahdollisuus antaa edes jonkinmoinen panos niin se on juuri tässä.
Tiedän että on ihan liian rankkaa ehdottaa, että moni tämänkin teeman ”asiantuntija” joskus oikeasti lähtisi itse käymään kehitysmaassa. Voisi olla avartava kokemus.
YLEn radiossa haastateltiin eilisaamuna dosenttia, joka hyvin lakonisesti totesi nykyisen suomalaisen kehitysyhteistyön puhaltavan vanhoja tuulia 1970-luvulta. Nyt vallitsevan linjauksen mukainen suomalaisen osaamisen tarjoaminen kehitysmaihin kestävän kehityksen periaatteita noudattaen oli hänen sanojensa mukaan ”itsekästä kehitysyhteistyötä”, joka ei edistä kohdemaan kehitystä eikä ”osallista paikallisia ihmisiä”. Rahaa saisi antaa valtioille suoraan budjettitukena, mutta ei palkata konsultteja eikä viedä osaamista. Siis mitä?
Kun vihdoin on rohjettu tunnustaa, että meillä suomalaisilla on oikeasti osaamista josta voi olla hyötyä muillekin, liitetty se osaksi kehitysapuamme ja saatu hyviä kokemuksia ja palautetta, niin nyt se onkin synti. Itsekästä. Mitä sitten pitäisi tehdä? Palkata ulkomaalaisia konsultteja tai jakaa rahaa säkki päässä budjettitukena maihin, joissa se päätyy hyvin varmasti ihan muihin tarkoituksiin?
Tänään jatkui puolueiden paneelikeskustelu samasta teemasta. Miten rahoja pitäisi jakaa, mikä on Suomen rooli kansainvälisissä sopimuksissa, mikä on velvollisuutemme, mikä on tahtotilamme. Kuuluipa väite, että Suomen pitäisi leikata rajusti nykyistä, muita Pohjoismaita selvästi pienempää, kehitysrahoitusta ja olla kuulumatta kansainvälisiin ilmastoponnisteluihin koska ”maailman ongelmat eivät ratkea suomalaisten rahoilla”. Lienee turha mainita minkä puoleen kanta tämä oli. Tämäkö ei ole itsekästä? Onneksi muut totesivat moiset puheet lyhytnäköisiksi ja hämmästyttäviksi. Kyllä me kuitenkin olemme osa muuta maailmaa, tahdoimme tai emme.
Suomen kehitysyhteistyön tärkein tavoite on köyhyyden vähentäminen, näin olen ymmärtänyt. Oma vähäinen kokemukseni ja näkemykseni on se, että tässä urakassa on lähdettävä liikkeelle ihan perusasioista: käytännössä turvattava ihmisten mahdollisuus koulutukseen, turvalliseen ja toimivaan yhteiskuntaan ja puhtaaseen ympäristöön. Näihin kaikkiin löytyy Suomesta osaamista ja tahtotilaakin. Jos sen osaamisen jalkauttaminen suoraan kohdemaahan, paikallisten kouluttaminen, työpaikkojen luominen ja toimivien infrastruktuurimallien tarjoaminen on väärä tai itsekäs tapa eikä "osallista ihmisiä" niin haluaisin mielelläni kuulla parempia ehdotuksia. Tietysti kaikkein tärkeintä (ja epäitsekkäintä) olisi kuunnella avun kohteita itseään, miten he näkevät suomalaisten osaamisen ja kyvyn auttaa. Jos minulla tässä kuviossa on joku pieni mahdollisuus antaa edes jonkinmoinen panos niin se on juuri tässä.
Tiedän että on ihan liian rankkaa ehdottaa, että moni tämänkin teeman ”asiantuntija” joskus oikeasti lähtisi itse käymään kehitysmaassa. Voisi olla avartava kokemus.
21 helmikuuta 2011
Selous safari
17 helmikuuta 2011
Muutoksia lentosuunnitelmiin
Tietoa Dar es Salaamin lentokentän lähistöllä olevan ammusvaraston räjähdyksestä tippuu ripotellen. Lentokenttä on joka tapauksessa tänään kokonaan suljettu. Meidän huomisaamun safarilentomme oli tarkoitus kulkea Darin kautta. Kukaan ei tiedä milloin kenttä avataan.
Viimeisin tieto on, että koneemme voi lentää täältä suoraan Selousiin, välilaskua tekemättä. Mutta onko kone kenties jumissa Darin kentällä?
Safarilaukkujen pakkaus alkaa joka tapauksessa nyt ja aamulla suunnataan toiveikkaana kentälle. Viiden tähden telttamajoitus villieläinten keskellä kuulostaa vähintäänkin erikoiselta.
Viimeisin tieto on, että koneemme voi lentää täältä suoraan Selousiin, välilaskua tekemättä. Mutta onko kone kenties jumissa Darin kentällä?
Safarilaukkujen pakkaus alkaa joka tapauksessa nyt ja aamulla suunnataan toiveikkaana kentälle. Viiden tähden telttamajoitus villieläinten keskellä kuulostaa vähintäänkin erikoiselta.
16 helmikuuta 2011
Matalapainetta mutta vain sään osalta
Stone Town on taas ennallaan, turistit häipyneet, kadut hiljentyneet, hotellit tyhjillään ja ravintoloissa tilaa. Mutta musiikki jäi soimaan päähän ja oli jo piipahdettavassa levykaupassa. Nyt kirjoitushommia siivittää Zimbabwen raspikurkku Oliver Mtukudzi. Hommia ihan oikeasti, sillä sain odotettamani viestin ja pääsen vihdoin tekemään juttua projektista ja aloittamaan haastattelut. Lista uhreista on muodostumassa.
Joku matalapaine pitää Ungujaa otteessaan ja nopeasti nousevat myrskytuulet riepottelevat päivittäin ja vievät sähköt mennessään. Viime yönä herättiin ihmeelliseen kolinaan. Kun sitä ei enää kestänyt edes korvatulppien kanssa, kipaisin kattoterassille katsomaan mistä on kyse. Tuulensuojaksi alas otetut pressut hakkasivat terassin tolppia mereltä voimalla puhaltavassa puhurissa. Kannoin tuoleja pressujen eteen, mutta nekin meinasivat lentää nurin. Siellä pimeässä tuulen tuiverruksessa yksin häärätessäni kajahti aamuyön ensimmäinen rukous, ja pian se jatkui ketjuna kaikista minareeteista. Taianomainen hetki.
Sitten varoituksen sana. Älkää vaan tulko Sansibarille, siis te jotka koette viipyilevän katseen tai kommentit ulkonäöstä ahdisteluksi. Täällä hemmotellaan pilalle jatkuvilla huomionosoituksilla. You are so beautiful today (paikalliselta naiselta) ja Looking good in black (paikalliselta mieheltä), ihan vain tämän päivän annista mainitakseni. Eikä kummallakaan ollut sen kummempia taka-ajatuksia –tietääkseni. Älkää siis pahoittako mieltänne tai kannelko esimiehelle, jos paikallinen tapa katsella ja kommentoida jää minulle päälle palattuani.
Joku matalapaine pitää Ungujaa otteessaan ja nopeasti nousevat myrskytuulet riepottelevat päivittäin ja vievät sähköt mennessään. Viime yönä herättiin ihmeelliseen kolinaan. Kun sitä ei enää kestänyt edes korvatulppien kanssa, kipaisin kattoterassille katsomaan mistä on kyse. Tuulensuojaksi alas otetut pressut hakkasivat terassin tolppia mereltä voimalla puhaltavassa puhurissa. Kannoin tuoleja pressujen eteen, mutta nekin meinasivat lentää nurin. Siellä pimeässä tuulen tuiverruksessa yksin häärätessäni kajahti aamuyön ensimmäinen rukous, ja pian se jatkui ketjuna kaikista minareeteista. Taianomainen hetki.
Sitten varoituksen sana. Älkää vaan tulko Sansibarille, siis te jotka koette viipyilevän katseen tai kommentit ulkonäöstä ahdisteluksi. Täällä hemmotellaan pilalle jatkuvilla huomionosoituksilla. You are so beautiful today (paikalliselta naiselta) ja Looking good in black (paikalliselta mieheltä), ihan vain tämän päivän annista mainitakseni. Eikä kummallakaan ollut sen kummempia taka-ajatuksia –tietääkseni. Älkää siis pahoittako mieltänne tai kannelko esimiehelle, jos paikallinen tapa katsella ja kommentoida jää minulle päälle palattuani.

Loppukevennykseksi. Eroa on vessoillakin.
14 helmikuuta 2011
Busara - Mambo poa!
Viisipäiväinen festarimaraton takana. Jaksoimme paikalle kaikkina iltoina ja lauantaina jopa loppuun asti, aamukahteen. Silloin saatiinkin festareiden parasta antia ja yleisö pysyi lämpöisenä – siis hikisenä. Melkoisen kattavasta valikoimasta nousi ehkä kaksi suosikkia: Groove Lèlè Reunionilta ja Otentikk Street Brothers Mauritiukselta. Myös paikallinen Black Roots oli hyvä ja parhaillaan selvittelemme missä päin saarta se mahtaa keikkailla. Festareiden tunnetuin esiintyjä oli kuitenkin Bi Kidude, noin 90-vuotias taarab-laulajatar. Häntä kuulimme ensimmäisinä iltoina tietämättä millaisen legendan saimme nähdä. Eilen festareilla näytettiin elokuva hänen tuhkimotarinastaan. Eikä suostu jäämään mamma eläkkeelle millään.Festariyleisö oli varsin kirjavaa sekin. Silmiinpistävää oli valtava määrä nuoria mzungunaisia, jotka hakivat seuraa. Moni löysikin rastapojan rinnalleen. Tätä meidän seurueen miehet tuntuivat vähän paheksuvan. Minusta oikein mukavaa vaihtelua kaikkien Aasian vuosien jälkeen. Same same but different. Lisäksi festariyleisö oli tolkuissaan, pysyi pystyssä omin avuin ja festarialuetta ei ollut täytetty bajamajoilla ja pisoaareilla. Viime kesäiseen traumaattiseen (minulle) Puistoblues-kokemukseen verrattuna meno Busarassa oli kyllä huomattavan paljon sivistyneempää ja miellyttävämpää. Ja kyllä silmä lepää enemmän hyvinpukeutuneessa timmissä afrikkalaismiehessä kuin turvonneessa paidattomassa suomalaismiehessä, sori vaan.
Suurin osa festarijengistä lähti pohjoiseen kohti Kendwaa, missä vietetään tänään Valentine´s Day Beach Party. Meille riitti viisi iltaa ja nyt kerätään voimia ensi viikonlopun safarille.
Hyvää ystävänpäivää kaikille!
10 helmikuuta 2011
Myrsky paratiisissa
Meillä on passit! Sen lisäksi ne kauan kaivatut todistukset, jotka kertovat että olemme paikallisia, zanzibari. Niinpä viiden päivän festaripassi irtosi paikallishintaan ja se kaulassa kuljetaan nyt koko viikko.Eilen oltiin baanalla iltaan asti. Pyöritin kuvaajaa Stone Townin kuumilla ja nihkeillä labyrinttikujilla kolme tuntia kunnes mies jo anoi armoa että pääsisi hetkeksi istahtamaan. Ostoksiakin tehtiin, tietysti. Tiesimme festarikulkueen lähestyvän pian kaupunkia ja muutamien tiedusteluiden jälkeen osuimmekin kaupungin ulkopuolella olevalle kentälle, josta koko värikäs ja meluisa paraati oli juuri lähdössä. Sukelsimme sinne joukkion sekaan ja kuvaaja oli pelkkää hymyä saadessaan loistosihdin suoraan tapahtuman ytimeen. Koko kakofonia megafoneineen, rumpuineen, torvineen ja lauluineen saatiin myös nauhalle.
Istahdimme rantabaariin väsyneinä ja onnellisina, oluemme ja siiderimme mielestämme hyvin ansainneina. Yhtäkkiä taivas tummui ja meri alkoi velloa. Tarjoilijoille tuli kiire korjata päivävarjot ja pöydät sivuun. Eipä aikaakaan, kun vielä hetki sitten turkoosina kimmeltänyt ranta oli pelkkää harmaata vaahtopäätä, hiekkaa piiskasi päin kasvoja ja sitten alkoi sataa. Pika-alukset lähtivät ankkureistaan ja osan poiju irtosi pidikkeistään. Laivat kelluivat villinä aallokossa toisiinsa kolisten. Katu täyttyi puista irti repeytyneistä oksista. Kuvaaja aktivoitui välittömästi tällaisen shown nähdessään. Sanoin, että arvaa monetko sadetanssit jouduin tanssimaan että saatiin tämäkin näytös ajoitettua tälle päivälle.
No sähköthän siinä meni tietysti koko kylästä. Pikku hiljaa alkoi kuulua kodikas generaattoreiden rutkutus. Herkullisen swahiliaterian lattiatyynyillä nautittuamme oli festaritkin saatu jo täyteen vauhtiin, kiitos projektin tarjoaman sähkön (ministeriön rakennus ja generaattori ovat näppärästi festarialueen vieressä). Taivas tuikki tähdistä ja Afrikan rytmit kajahtivat ilmoille.
09 helmikuuta 2011
Sauti za Busara
Stone Townissa tapahtuu. Kadut, ravintolat ja hotellit ovat täyttyneet ihmisistä ja lisää tulee kaiken aikaa. Syynä kansainvaellukseen on Sauti za Busara, vuotuinen viisipäiväinen Sansibarilla järjestettävä Itä-Afrikan musiikkifestivaali, jossa esiintyy 400 muusikkoa Tansaniasta ja muualta Afrikasta. Minuahan ei kiinnosta yhtään, ei ei. Odotan juuri kuumeisesti tietoa niistä resident-papereistamme (passit yhä maahanmuuttoviranomaisilla, pole pole), jotta pääsisin vihdoin ostamaan festarilippuja. Ei tällaista tilaisuutta voi jättää käyttämättä.
Festarit potkaistaan käyntiin tänään päivällä näyttävällä paraatilla, joka kulkee kaupungin halki ja päätyy vanhalle linnoitukselle, missä koko tapahtuma järjestetään. Kaikkia rohkaistaan mukaan kulkueeseen, turhia ujostelematta. Ehkäpä uskaltaudun, sillä saan vahvistuksekseni manner-Tansaniasta tänne paratiisin puolelle eilen saapuneen valokuvaajan.
Festariviikon innoittamana päätimme järjestää varjobileet projektin kämpällä Kenyatta Roadilla perjantai-iltana. Sain nimityksen projektin Entertainment Mangeriksi, joten vastuullani on juhlien organisointi ja tarjoilut. Yllätysmenu suunnitteilla ja juhlatila käydään katsastamassa jahka ensin selviää missä ne kämpän avaimet ovat.
Festarit potkaistaan käyntiin tänään päivällä näyttävällä paraatilla, joka kulkee kaupungin halki ja päätyy vanhalle linnoitukselle, missä koko tapahtuma järjestetään. Kaikkia rohkaistaan mukaan kulkueeseen, turhia ujostelematta. Ehkäpä uskaltaudun, sillä saan vahvistuksekseni manner-Tansaniasta tänne paratiisin puolelle eilen saapuneen valokuvaajan.
Festariviikon innoittamana päätimme järjestää varjobileet projektin kämpällä Kenyatta Roadilla perjantai-iltana. Sain nimityksen projektin Entertainment Mangeriksi, joten vastuullani on juhlien organisointi ja tarjoilut. Yllätysmenu suunnitteilla ja juhlatila käydään katsastamassa jahka ensin selviää missä ne kämpän avaimet ovat.
07 helmikuuta 2011
Changuu Islandin asukit
05 helmikuuta 2011
Chake Chake - päästä päähän
Alan ymmärtää, miksi ihmisille tulee sellainen jännä virnistys kun tulee puhe Pembasta. Oletko käynyt siellä? Käy, niin jutellaan lisää. Nyt olen käynyt ja ymmärrän miksi Pembasta on vaikea puhua samassa yhteydessä kuin Ungujasta. Yhtään saaren kauneutta, vehreyttä ja historiaa väheksymättä on pakko sanoa, että se todella on ihan toinen maailma kuin tämä Sansibarin tunnetumpi saari. Etukäteen vähän harmittelin, että reissumme on niin lyhyt. Vietettyäni itsekseni pari tuntia pääkaupunki Chake Chakessa tiedän, että aika olikin varsin riittävä. Käveltyäni keskustan toisen kadun alas ja toisen takaisin ylös tuli tunne, että kaupunki oli aika lailla nähty. Viehättävä? No ei. Idyllinen? No ei oikein sitäkään. Mutta ainoaan mzunguun suhtauduttiin kohteliaan etäisesti ja yritin kiinnostuneena katsella kadunvarsikauppiaiden varvastossuja, peltivateja ja tomaatteja. Aurinko paahtoi kuumasti ja vaatteet (pitkähihainen tunika ja pellavahousut) alkoivat liimautua ihoon.Sitten minut noukittiin kyytiin ja söimme herkullisen swahlilounaan pienessä majatalossa. Jatkoimme matkaa pohjoiseen kohti Weten kaupunkia, jonka lähistöllä valmistetaan tiiliä sahaamalla niitä käsin suoraan huokoisesta kallioperästä. Baobab-puiden juuret töröttivät paljaana kun maa niiden alta oli sahattu pois. Näitä isoja kuoppia jatkui silmänkantamattomiin. Erikoinen näky.
Pemballa uskonnon vaikutus näkyy selvemmin kuin Ungujalla. Tunnelma on hyvin seesteinen. Kaikkialla on siistiä. Alkoholi on koko saarella kielletty. Ymmärsin, että meiltä olisi vaadittu vihkotodistus jos olisimme haluneet yöpyä samassa huonessa.
Stone Town tuntuukin melkein paheelliselle paikalle Pemban kokemuksen jälkeen. Eilen vietettiin porukalla rentoja illallisen jatkoja Livingstonessa, jossa bändi soittaa kovaa ja naisilla on tukka auki ja olkapäät paljaana. Vedin tekopyhästi huivin takaisin harteille baarista poistuessani. Kuten näemmä muutkin.
02 helmikuuta 2011
Mr. Sirce travels to Pemba
Olin hyvin varautunut sähköjen loppumiseen ja teevesikin ehti juuri kiehahtaa, kun kuului poks ja kaikki laitteet hyytyivät. Koko kaupunki hiljeni hetkeksi, mutta pian alkoi generaattoreiden pärinä kaikua joka suunnalta. Myös meidän hotellistamme, joten ei siinä sitten mitään jännittävää ollutkaan. Husband tuli evakkoon kuumasta ja pimeästä toimistosta, missä ei ole generaattoria. Tai on, mutta menossa on vääntö siitä kenen pitäisi ostaa siihen bensaa.
Kaupungin kujat täyttyivät pienistä kannettavista generaattoreista, jokaisen liikkeen ovella oli sellainen. BRRRRRRRRRR. Tasainen hurina saatteli kulkuani pieneen supermarkettiin torin laidalle, josta haen yleensä juustoa ja nuudelisoppapurkkeja. Mukaan tarttui myös löytö: Bounty-patukka, husbandille tuliaisiksi.
Toivoa on että saamme huomenna passimme takaisin. En ole omaani nähnyt sitten tänne tulon. Imigraatioviranomaiset ovat aika verkkaisia kirjoittamaan resident-papereita. Passia tarvittaisiin – ainakin periaatteessa – huomenna, kun lähdemme Sansibarin toiselle pääsaarelle eli Pemballe. Lennämme sinne ZanAirin koneella heti aamusta ja tulemme illalla takaisin. Pemba, ”vihreä saari”, on varsinainen takapajula tähän Ungujaan verrattuna, mutta sitäkin upeampi luonnoltaan. Valtaosa, noin 70%, Sansibarin neilikkatuotannosta tulee nimenomaan Pembalta. Reissun tarkoitus on tutustua projektin toimintaan Pemballa ja olen taas korvat höröllä.
Minun lentolipussani lukee Mr. Sirce Jukke. Ehkä onkin parempi etten ota passia mukaani, tai kuka tietää mikä nimi siinä tätä nykyä lukee. On näemmä tuo sukupuolikin vaihtunut.
Kaupungin kujat täyttyivät pienistä kannettavista generaattoreista, jokaisen liikkeen ovella oli sellainen. BRRRRRRRRRR. Tasainen hurina saatteli kulkuani pieneen supermarkettiin torin laidalle, josta haen yleensä juustoa ja nuudelisoppapurkkeja. Mukaan tarttui myös löytö: Bounty-patukka, husbandille tuliaisiksi.
Toivoa on että saamme huomenna passimme takaisin. En ole omaani nähnyt sitten tänne tulon. Imigraatioviranomaiset ovat aika verkkaisia kirjoittamaan resident-papereita. Passia tarvittaisiin – ainakin periaatteessa – huomenna, kun lähdemme Sansibarin toiselle pääsaarelle eli Pemballe. Lennämme sinne ZanAirin koneella heti aamusta ja tulemme illalla takaisin. Pemba, ”vihreä saari”, on varsinainen takapajula tähän Ungujaan verrattuna, mutta sitäkin upeampi luonnoltaan. Valtaosa, noin 70%, Sansibarin neilikkatuotannosta tulee nimenomaan Pembalta. Reissun tarkoitus on tutustua projektin toimintaan Pemballa ja olen taas korvat höröllä.
Minun lentolipussani lukee Mr. Sirce Jukke. Ehkä onkin parempi etten ota passia mukaani, tai kuka tietää mikä nimi siinä tätä nykyä lukee. On näemmä tuo sukupuolikin vaihtunut.
01 helmikuuta 2011
Virrat pois
Tuli juuri tieto, että koko Tansanian kattava iso sähkökatkos alkaa hetken kuluttua ja jatkuu iltaan asti. Äkkiä kaikki akut latautumaan ja teevesi kiehumaan. Sitten ollaan auringon armoilla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)

















