"Tomorrow you bye bye"

Se on ilmassa ja kaikkien huulilla. Käsinkoskelteltavissa.

Näin se vaan kävi, että Kambodzha joutuu jatkossa jakamaan tilaa sydämessä. Sansibar on tunkenut sinne väkisin. Huomenna lähtee kroppa kohti pohjoista, mutta sielu on jo ilmoittanut jäävänsä tänne vielä joksikin aikaa. Se haluaa vielä kulkea Stone Townin kapeita kujia, kuunnella kaikuja, tuoksutella mausteita, katsella kuinka dhowt leijuvat turkoosilla merellä.

Se on itsekin yllättynyt, että tässä kävi näin.

No sharks, no barracudas

Viimeiset uinnit Intian valtameressä maanantaina, kun kävimme Bawe islandin koralleja snorklaamassa. Kipparimme Muhammed katsasti sopivan kohdan ja neuvoi sitten hyppäämään vaan rohkeasti sekaan. Ei haita eikä barracudia, hän vakuutti. Vitsaili vielä veneensä nimellä, joka on Fifty fifty. Ihan kohtuulliset mahdollisuudet siis että puhui totta. Kaloja löytyi, värikkäitä koralleja ja merisiilejä. Muutama pieni meduusakin, joka ehti pikkaisen poltella.

Paluumatkalla katse viipyili Stone Townin tutuksi tulleessa siluetissa ja pieni haikeus täytti mielen.

Läksiäisviikonloppu

Stone Townin yöelämässä ei ole kauheasti vaihtoehtoja, mutta nekin vähäiset hyödynnettiin tehokkaasti. Perjantaina Livingstone ja Coconut band, joka ei petä vaan vaihtaa aina loppuillaksi turistien rakastamista labamboista afrorytmeihin. Kun erään tietyn kappaleen ensimmäiset soinnut kajahtavat, koko tanssilattia on täynnä. Mekin olemme (molemmat) jääneet koukkuun. Tämä kuume taitaa valitettavasti jatkua kotiinpaluun jälkeenkin joten varokaa vaan, nämä kaksi ovat ruvenneet tanssimaan!

Lauantaina meno jatkui Mercury Bar´ssa ja ja minkäs muun kuin Coconut bandin rytmittämänä. Sieltä jatkettiin pahamaineisen valtionhotellin yökerhoon, Bawaniin.

Viikonlopun aamuherätyksistä vastasi kukon lisäksi Australian GP, joka nostatteli taas kovaa F1-kuumetta. Eiköhän näillä lämmöillä selvitä niistä kauhulla odottamistani lumihangistakin, jotka toivon mukaan pian haihtuvat.

Kuvassa Livingstonen kisu sunnuntai-iltapäivänä. Silläkin taisi olla rankka viikonloppu.

Uutta ja vanhaa kotikulmilla

Popo Bawa (K16)

Täysikuu paljasti uuden puolen Sansibarista: kummitusjutut. Ja ketkä pelkäsivät Jambianin pimeässä yössä eniten? Miehet. Eivätkä syyttä.

Jos kuulet yöllä rapinaa katolta, näet pienen savupilven ja haistat pahan hajun, kyseessä on luultavasti pahamaineinen Popo Bawa (”lepakon siipi”), miesten suuri kauhu. Tämä olomuotoaan vaihtava demoni nimittäin tunkeutuu yöllä sisälle ovien läpi ja hyväksikäyttää miehiä.

Sansibarilta lähtöisin olevasta Popo Bawasta on havaintoja jo 1960-luvulta naapurisaarelta Pembalta, jossa se kylvi kauhua. Sen jälkeen se on ahdistellut miehiä Ungujalla ja näyttäytynyt jo mantereellakin. Erityisen aktiivinen se on vaalien aikaan, vaikkei tiettävästi itse ole politiikasta kovin kiinnostunut.

Ymmärrettävästi miehet ovat hämillään demonin öisistä vierailuista. Salailu ei kuitenkaan auta. Jos ei heti aamulla kerro kaikille mitä on tapahtunut, se palaa uudelleen ja uudelleen. Kun sana demonin ilmestymisestä kiirii kylään, miehet pakenevat joukolla ulos nukkumaan. Omassa sängyssään kukaan ei ole turvassa.

Jambianin yössä Popo Bawa ei tiettävästi näyttäytynyt, tai ainakaan kukaan ei uskaltanut tunnustaa. Osa seurueesta oli kuitenkin varmuudeksi siirtynyt nukkumaan rantatuoleihin.

Tahirin elämänohjeita

Sansibarin säntillisin ja kohteliain mies, Mr. Tahir. Hänen kyydissään olemme taittaneet kaikki Jambianin viikonloppureissut. Täysin täkäläisestä käytännöstä poiketen hän on aina minuutilleen sovitussa paikassa meitä odottamassa, ellei sitten etuajassa. No, kerran ei ollut, mutta kurvasi pian paikalle ja auton vielä liikkuessa huusi iloisesti että anteeksi, kaksi minuuttia myöhässä. Oli jäänyt liikenneruuhkaan.

Ajelin yksi aamupäivä Tahirin kyydissä kaupungin laitamille kissanhoitokeikalle, kun niiden isäntä oli lomareissulla. Tuli oiva tilaisuus rupatella siinä samalla muustakin kuin säästä ja autoja pysäyttelevistä poliiseista, jotka pyytävät rahaa tai Coca Colaa. Tahir avasikin keskustelun yllättävällä kysymyksellä: Eikö teillä ole lapsia? Voi jee, ajattelin, tämähän on ihan lempiaiheeni. Annoin vakiovastaukseni (jota on hiottu Kambodzhassa vuosikaudet) ja luulin, että voidaan vaihtaa aihetta. Mutta keskustelu saikin uuden käänteen. Minkä ikäinen olet? Ai niin vanha jo, saman ikäinen kuin minä, ihanko totta? Mutta, ei vielä ole myöhäistä. Älä sano että ei enää, kyllä se vielä on ihan mahdollista. Katsopas, teet yhden lapsen ja olet sen kanssa muutaman kuukauden kotona. Sitten annat sen äidillesi hoitoon ja voit taas jatkaa työntekoa ja matkustamista niin paljon kuin haluat. Eikö niin?

Näin minua neuvoi siis muslimies, arabi. Itse asiassa täällä näkee paljonkin koulutettuja itsenäisiä naisia, jotka ovat onnistuneet yhdistämään perheen ja uran. Ajat muuttuvat ja samoin omat, Suomessa juurrutetut stereotypiat, esimerkiksi juuri muslimikulttuurista. En sano, että naisen asema olisi täällä helppo, mutta kyllä Stone Townissa näkee isiäkin lapsia hoitamassa ja pyykkiä ripustamassa. Minusta näyttää, että täällä ovat perheet ymmärtäneet naisten kouluttamisen merkityksen paljon paremmin kuin esimerkiksi Kambodzhassa. Täällä kasvaa uusi sukupolvi itsevarmoja nuoria tyttöjä, jotka potkivat kadulla palloa sulassa sovussa poikien kanssa.

Jatkoimme keskustelua samasta teemasta. Kyselin, että minkä ikäisinä zanzibarit menevät naimisiin. Ihan missä iässä vaan, Tahir vastasi. Mutta jos avioliitto solmitaan nuorena, vaikkapa vain vähän yli 20-vuotiaana, on suvun velvollisuus katsoa perään. Ei niin nuoret vielä ymmärrä mitään parisuhteesta ja sitoutumisesta, aivot kun vasta asettuvat siinä 30-35 -vuotiaana. Mutta vanhemmat katsovat perään ja puhuvat tarvittaessa järkeä, jos nuoret rupeavat käyttäytymään tyhmästi.

Tulimme takaisin kaupunkiin ja mielenkiintoiset jutut jäivät ihan kesken. Soita milloin vain kun tarvitset kyytiä, minä kyllä tulen. Oli mukava jutella kanssasi.

Seuraavan keskustelun aiheena voisikin olla se, miksi ja milloin miehet ottavat sen toisen vaimon. Se kun on täällä ihan normi käytäntö.

Ja äiti, ei hätää. En innostunut Tahirin neuvosta kuitenkaan.

Talkin´is free, sister

Voi että täällä puhua pälpätetään. Kaduilla ja kaupoissa, tutuille ja tuntemattomille. Ja vieläpä ilman kännykkää. Ei tarvitse kuin kävellä ulos hotellihuoneesta kun on joku jo kysymässä että mitä kuuluu, mihin olet menossa, missä husband on. Kadulla alkaa toinen tenttauskierros: Hei, kuis kulkee tänään, etsitkö kauppaa vai minua, tarvitsetko taksia, venettä, opasta kaupungille, poikaystävää? Minä muistan sinut, ostatko tänään huivin, näin sinut eilen tuolla, menetkö sinne nyt, miksi et halua jutella, oletko väsynyt, mikä on nimesi? Jambo baby, mambo wipi, habari ghani.

Suomalaiselle tämä on välillä ylenpalttisen sosiaalista. Parhaiten pärjää – ja yleensä pärjäänkin – vaan vastailemalla, moikkailemalla ja joskus jään keskustelemaankin. Mutta aina ei vaan jaksa. Yksi kaveri loukkaantui, kun olin hänestä vähän tyly (tervehdin suomalaisittain eli sanoin sentään jotain). Sain puhuttelun. Täällä meillä kuuluu kysellä ja vastailla, tajuatko? Tämä on meidän tapamme. Puhuminen ei maksa mitään. Jos olet täällä, sinun täytyy noudattaa paikallisia tapoja, onko selvä?

Maassa maan tavalla, niin se menee. Ja mukavasti se läpänheitto tuntuu tarttuvan täällä mzunguihinkin. Ihmiset avautuvat ihan eri tavalla kuin tavallisesti, keskustelut ovat avoimia ja syvällisiä. Liekö syynä sitten tämä ympäristö, auringon pehmentämä pää vaiko malarialääkitys?

Muutos säätyypissä

Sadeaika tekee pikku hiljaa tuloaan. Tuuli kääntää suuntaa. Pasaatituuli on alkanut puhaltaa lounaasta. Se vei aikoinaan kauppalaivat kohti Intiaa. Vuoden kuumin jakso on lämmittänyt meren ja erityisesti riuttojen ja rannan väliset alueet sellaisiin lukemiin, että vuorovesi tuo rantaan kuollutta merilevää. Kaloja nousee pintaan kun niiden sisäelimet kypsyvät. Meri on kuin kuuma kylpyamme. Taivaanrannassa jyrisee, mutta vettä on saatu vasta muutama pisara. Ilma on hautovan helteinen, aurinko luo pilvien lomasta polttavia säteitään.

Ulkomaailma on ollut etäinen eikä vähiten siksi, että televisiosta ei välillä näy yhtään uutiskanavaa. Monesti menee päiviä etten edes avaa televisiota. Nyt loistava Aljazeera on tullut takaisin. Muut kanavat ovat yksi paikallinen swahilikanava, yksi elokuvakanava ja kaksi urheilukanavaa, joilta tulee jalkapalloa ja krikettiä. Eilen istuttiin omalla kattoterassilla intialaisseurueessa, joka kannusti maamiehensä voittoon. En ymmärtänyt pisteidenlaskusta yhtään mitään, mutta husband tuntuu jo olevan vähän koukussakin lajiin saatuaan yksi ilta hyvän opastuksen intialaiselta keittiömestariltamme. Minusta touhussa ei ollut oikein mitään logiikkaa ja juuri kun luulin, että tiedän montako lyöntiä pitää vielä odottaa, niin ottelu olikin ohi. Taidan pysytellä jalkapallon äärellä (jossa jotenkin pysyn kärryillä pisteidenlaskussa), joka täällä(kin) on se kaikkien lajien kuningas. Sitä tulee televisiosta tauotta, sitä potkitaan kaduilla, rannalla, urheilukentillä. Ja täkäläisille yksi joukkue on ylitse muiden: Chelsea (en tiedä tarpeeksi että osaisin sanoa miksi, kertokaa).

Urheilukanavalla on lupailtu lähetystä Australian GP:stä, F1-kauden avauksesta (kun Bahrainin grand prix jouduttiin perumaan). Kisakatsomon kasaus on jo käynnissä. Siitä se kausi taas lähtee.


Merileväviljelmät laskuveden aikaan. Kuva Jambianista melkein puolen kilometrin päässä rannasta kun koko merenpohja on paljastunut. Nousuvesi peittää viljelmät noin kolmen metrin syvyyteen.

Alla etelänristin

Coco Beachin kuusihenkinen seurue jätti monenmoisia jälkiä niin rantahiekkaan kuin omiin mieliinsäkin. Viikonlopun sääntönä oli, että työasioista ei puhuta. Jouduin vilauttamaan miehille muutaman kerran keltaista korttia, mutta punaisilta säästyttiin. Sen sijaan tartuttiin hetkeen. Kellumiset häikäisevän turkoosissa meressä, sinisen portugalilaisen puraisut (salakavala pieni meduusa), suussa sulavat changu-kalat ja hummerit, päivänokoset rantatuolissa, syvällinen ja kiihkeä kirjallisuuspiirin kokoontuminen White Masai-kirjasta (johon osallistuivat myös lopulta nekin jotka eivät sitä olleet lukeneet), öinen retki pössyiseen reggae-baariin, jossa rastapojat opettivat rummutuksen alkeita turistitytöille. Molempina iltoina heittäydyimme koko jengi kuin pikkulapset pimeälle rannalle selinmakuulle katselemaan etelänristin nousua. Otava roikkui pohjoisessa ylösalaisin, kuin tipahtamaisillaan. Ajatukset sinkoilivat kotiin, maailmalle, elämään.

Maaliskuu ja samalla kolmas kuukausi täällä alkoi. Olen kertonut lähinnä vapaa-ajastamme, viikonlopuista ja retkistä. Siinä sivussa ollaan tietysti päästy kaiken aikaa syvemmälle myös itse Sansibariin, sen ihmisiin ja arkeen. Olen jo tuttu näky kaduilla ja kuppiloissa, moni tervehtii nimellä. Viimeinen kuukausi tuo haasteen päästä entistä syvemmälle myös siihen, mitä projekti täällä oikeasti tekee ja on saanut aikaiseksi. Saan kädet kunnolla saveen minäkin ja ne jo syyhyävät.

Mark ja poikansa Tom haastoivat Jambianin lapset jalkapallo-otteluun. Voi mikä tuuletus kun tyttöjen joukkue teki maalin!

Jälkiä hiekassa

Jälkiä, mutta kenen? Oikeasta vastauksesta (kaikki neljä oikein) tietysti luvassa palkinto.

Me lähdemme viikonlopuksi jättämään omat jälkemme Coco Beachille.

Purkaus kehy-keskustelusta

Kun tässä nyt ihan väkisinkin on viime vuodet joutunut seuraamaan kehitysyhteistyötä omasta vaatimattomasta roolistaan, niin ohessa muutama ajatus siihen liittyvästä tämänhetkisestä keskustelusta Suomessa. Lisään, että olen täällä täysin omasta valinnastani, vaikkakin kehy-hankkeessa lyhytaikaisena neuvonantajana toimivan puolisona, kuitenkin itse matkani maksaneena, enkä puhu minkään puolueen suulla, ihan omallani.

YLEn radiossa haastateltiin eilisaamuna dosenttia, joka hyvin lakonisesti totesi nykyisen suomalaisen kehitysyhteistyön puhaltavan vanhoja tuulia 1970-luvulta. Nyt vallitsevan linjauksen mukainen suomalaisen osaamisen tarjoaminen kehitysmaihin kestävän kehityksen periaatteita noudattaen oli hänen sanojensa mukaan ”itsekästä kehitysyhteistyötä”, joka ei edistä kohdemaan kehitystä eikä ”osallista paikallisia ihmisiä”. Rahaa saisi antaa valtioille suoraan budjettitukena, mutta ei palkata konsultteja eikä viedä osaamista. Siis mitä?

Kun vihdoin on rohjettu tunnustaa, että meillä suomalaisilla on oikeasti osaamista josta voi olla hyötyä muillekin, liitetty se osaksi kehitysapuamme ja saatu hyviä kokemuksia ja palautetta, niin nyt se onkin synti. Itsekästä. Mitä sitten pitäisi tehdä? Palkata ulkomaalaisia konsultteja tai jakaa rahaa säkki päässä budjettitukena maihin, joissa se päätyy hyvin varmasti ihan muihin tarkoituksiin?

Tänään jatkui puolueiden paneelikeskustelu samasta teemasta. Miten rahoja pitäisi jakaa, mikä on Suomen rooli kansainvälisissä sopimuksissa, mikä on velvollisuutemme, mikä on tahtotilamme. Kuuluipa väite, että Suomen pitäisi leikata rajusti nykyistä, muita Pohjoismaita selvästi pienempää, kehitysrahoitusta ja olla kuulumatta kansainvälisiin ilmastoponnisteluihin koska ”maailman ongelmat eivät ratkea suomalaisten rahoilla”. Lienee turha mainita minkä puoleen kanta tämä oli. Tämäkö ei ole itsekästä? Onneksi muut totesivat moiset puheet lyhytnäköisiksi ja hämmästyttäviksi. Kyllä me kuitenkin olemme osa muuta maailmaa, tahdoimme tai emme.

Suomen kehitysyhteistyön tärkein tavoite on köyhyyden vähentäminen, näin olen ymmärtänyt. Oma vähäinen kokemukseni ja näkemykseni on se, että tässä urakassa on lähdettävä liikkeelle ihan perusasioista: käytännössä turvattava ihmisten mahdollisuus koulutukseen, turvalliseen ja toimivaan yhteiskuntaan ja puhtaaseen ympäristöön. Näihin kaikkiin löytyy Suomesta osaamista ja tahtotilaakin. Jos sen osaamisen jalkauttaminen suoraan kohdemaahan, paikallisten kouluttaminen, työpaikkojen luominen ja toimivien infrastruktuurimallien tarjoaminen on väärä tai itsekäs tapa eikä "osallista ihmisiä" niin haluaisin mielelläni kuulla parempia ehdotuksia. Tietysti kaikkein tärkeintä (ja epäitsekkäintä) olisi kuunnella avun kohteita itseään, miten he näkevät suomalaisten osaamisen ja kyvyn auttaa. Jos minulla tässä kuviossa on joku pieni mahdollisuus antaa edes jonkinmoinen panos niin se on juuri tässä.

Tiedän että on ihan liian rankkaa ehdottaa, että moni tämänkin teeman ”asiantuntija” joskus oikeasti lähtisi itse käymään kehitysmaassa. Voisi olla avartava kokemus.

Selous safari

Aina välillä elämä yllättää ja koskettaa niin syvältä, että menee melkein sanattomaksi. Kohtaamiset Selousin luonnon ja eläinten kanssa pysyvät sydämessä loppuelämän.

Muutoksia lentosuunnitelmiin

Tietoa Dar es Salaamin lentokentän lähistöllä olevan ammusvaraston räjähdyksestä tippuu ripotellen. Lentokenttä on joka tapauksessa tänään kokonaan suljettu. Meidän huomisaamun safarilentomme oli tarkoitus kulkea Darin kautta. Kukaan ei tiedä milloin kenttä avataan.

Viimeisin tieto on, että koneemme voi lentää täältä suoraan Selousiin, välilaskua tekemättä. Mutta onko kone kenties jumissa Darin kentällä?

Safarilaukkujen pakkaus alkaa joka tapauksessa nyt ja aamulla suunnataan toiveikkaana kentälle. Viiden tähden telttamajoitus villieläinten keskellä kuulostaa vähintäänkin erikoiselta.

Matalapainetta mutta vain sään osalta

Stone Town on taas ennallaan, turistit häipyneet, kadut hiljentyneet, hotellit tyhjillään ja ravintoloissa tilaa. Mutta musiikki jäi soimaan päähän ja oli jo piipahdettavassa levykaupassa. Nyt kirjoitushommia siivittää Zimbabwen raspikurkku Oliver Mtukudzi. Hommia ihan oikeasti, sillä sain odotettamani viestin ja pääsen vihdoin tekemään juttua projektista ja aloittamaan haastattelut. Lista uhreista on muodostumassa.

Joku matalapaine pitää Ungujaa otteessaan ja nopeasti nousevat myrskytuulet riepottelevat päivittäin ja vievät sähköt mennessään. Viime yönä herättiin ihmeelliseen kolinaan. Kun sitä ei enää kestänyt edes korvatulppien kanssa, kipaisin kattoterassille katsomaan mistä on kyse. Tuulensuojaksi alas otetut pressut hakkasivat terassin tolppia mereltä voimalla puhaltavassa puhurissa. Kannoin tuoleja pressujen eteen, mutta nekin meinasivat lentää nurin. Siellä pimeässä tuulen tuiverruksessa yksin häärätessäni kajahti aamuyön ensimmäinen rukous, ja pian se jatkui ketjuna kaikista minareeteista. Taianomainen hetki.

Sitten varoituksen sana. Älkää vaan tulko Sansibarille, siis te jotka koette viipyilevän katseen tai kommentit ulkonäöstä ahdisteluksi. Täällä hemmotellaan pilalle jatkuvilla huomionosoituksilla. You are so beautiful today (paikalliselta naiselta) ja Looking good in black (paikalliselta mieheltä), ihan vain tämän päivän annista mainitakseni. Eikä kummallakaan ollut sen kummempia taka-ajatuksia –tietääkseni. Älkää siis pahoittako mieltänne tai kannelko esimiehelle, jos paikallinen tapa katsella ja kommentoida jää minulle päälle palattuani.

Loppukevennykseksi. Eroa on vessoillakin.

Busara - Mambo poa!

Viisipäiväinen festarimaraton takana. Jaksoimme paikalle kaikkina iltoina ja lauantaina jopa loppuun asti, aamukahteen. Silloin saatiinkin festareiden parasta antia ja yleisö pysyi lämpöisenä – siis hikisenä. Melkoisen kattavasta valikoimasta nousi ehkä kaksi suosikkia: Groove Lèlè Reunionilta ja Otentikk Street Brothers Mauritiukselta. Myös paikallinen Black Roots oli hyvä ja parhaillaan selvittelemme missä päin saarta se mahtaa keikkailla. Festareiden tunnetuin esiintyjä oli kuitenkin Bi Kidude, noin 90-vuotias taarab-laulajatar. Häntä kuulimme ensimmäisinä iltoina tietämättä millaisen legendan saimme nähdä. Eilen festareilla näytettiin elokuva hänen tuhkimotarinastaan. Eikä suostu jäämään mamma eläkkeelle millään.

Festariyleisö oli varsin kirjavaa sekin. Silmiinpistävää oli valtava määrä nuoria mzungunaisia, jotka hakivat seuraa. Moni löysikin rastapojan rinnalleen. Tätä meidän seurueen miehet tuntuivat vähän paheksuvan. Minusta oikein mukavaa vaihtelua kaikkien Aasian vuosien jälkeen. Same same but different. Lisäksi festariyleisö oli tolkuissaan, pysyi pystyssä omin avuin ja festarialuetta ei ollut täytetty bajamajoilla ja pisoaareilla. Viime kesäiseen traumaattiseen (minulle) Puistoblues-kokemukseen verrattuna meno Busarassa oli kyllä huomattavan paljon sivistyneempää ja miellyttävämpää. Ja kyllä silmä lepää enemmän hyvinpukeutuneessa timmissä afrikkalaismiehessä kuin turvonneessa paidattomassa suomalaismiehessä, sori vaan.

Suurin osa festarijengistä lähti pohjoiseen kohti Kendwaa, missä vietetään tänään Valentine´s Day Beach Party. Meille riitti viisi iltaa ja nyt kerätään voimia ensi viikonlopun safarille.

Hyvää ystävänpäivää kaikille!

Myrsky paratiisissa

Meillä on passit! Sen lisäksi ne kauan kaivatut todistukset, jotka kertovat että olemme paikallisia, zanzibari. Niinpä viiden päivän festaripassi irtosi paikallishintaan ja se kaulassa kuljetaan nyt koko viikko.

Eilen oltiin baanalla iltaan asti. Pyöritin kuvaajaa Stone Townin kuumilla ja nihkeillä labyrinttikujilla kolme tuntia kunnes mies jo anoi armoa että pääsisi hetkeksi istahtamaan. Ostoksiakin tehtiin, tietysti. Tiesimme festarikulkueen lähestyvän pian kaupunkia ja muutamien tiedusteluiden jälkeen osuimmekin kaupungin ulkopuolella olevalle kentälle, josta koko värikäs ja meluisa paraati oli juuri lähdössä. Sukelsimme sinne joukkion sekaan ja kuvaaja oli pelkkää hymyä saadessaan loistosihdin suoraan tapahtuman ytimeen. Koko kakofonia megafoneineen, rumpuineen, torvineen ja lauluineen saatiin myös nauhalle.

Istahdimme rantabaariin väsyneinä ja onnellisina, oluemme ja siiderimme mielestämme hyvin ansainneina. Yhtäkkiä taivas tummui ja meri alkoi velloa. Tarjoilijoille tuli kiire korjata päivävarjot ja pöydät sivuun. Eipä aikaakaan, kun vielä hetki sitten turkoosina kimmeltänyt ranta oli pelkkää harmaata vaahtopäätä, hiekkaa piiskasi päin kasvoja ja sitten alkoi sataa. Pika-alukset lähtivät ankkureistaan ja osan poiju irtosi pidikkeistään. Laivat kelluivat villinä aallokossa toisiinsa kolisten. Katu täyttyi puista irti repeytyneistä oksista. Kuvaaja aktivoitui välittömästi tällaisen shown nähdessään. Sanoin, että arvaa monetko sadetanssit jouduin tanssimaan että saatiin tämäkin näytös ajoitettua tälle päivälle.

No sähköthän siinä meni tietysti koko kylästä. Pikku hiljaa alkoi kuulua kodikas generaattoreiden rutkutus. Herkullisen swahiliaterian lattiatyynyillä nautittuamme oli festaritkin saatu jo täyteen vauhtiin, kiitos projektin tarjoaman sähkön (ministeriön rakennus ja generaattori ovat näppärästi festarialueen vieressä). Taivas tuikki tähdistä ja Afrikan rytmit kajahtivat ilmoille.

Sauti za Busara

Stone Townissa tapahtuu. Kadut, ravintolat ja hotellit ovat täyttyneet ihmisistä ja lisää tulee kaiken aikaa. Syynä kansainvaellukseen on Sauti za Busara, vuotuinen viisipäiväinen Sansibarilla järjestettävä Itä-Afrikan musiikkifestivaali, jossa esiintyy 400 muusikkoa Tansaniasta ja muualta Afrikasta. Minuahan ei kiinnosta yhtään, ei ei. Odotan juuri kuumeisesti tietoa niistä resident-papereistamme (passit yhä maahanmuuttoviranomaisilla, pole pole), jotta pääsisin vihdoin ostamaan festarilippuja. Ei tällaista tilaisuutta voi jättää käyttämättä.

Festarit potkaistaan käyntiin tänään päivällä näyttävällä paraatilla, joka kulkee kaupungin halki ja päätyy vanhalle linnoitukselle, missä koko tapahtuma järjestetään. Kaikkia rohkaistaan mukaan kulkueeseen, turhia ujostelematta. Ehkäpä uskaltaudun, sillä saan vahvistuksekseni manner-Tansaniasta tänne paratiisin puolelle eilen saapuneen valokuvaajan.

Festariviikon innoittamana päätimme järjestää varjobileet projektin kämpällä Kenyatta Roadilla perjantai-iltana. Sain nimityksen projektin Entertainment Mangeriksi, joten vastuullani on juhlien organisointi ja tarjoilut. Yllätysmenu suunnitteilla ja juhlatila käydään katsastamassa jahka ensin selviää missä ne kämpän avaimet ovat.

Changuu Islandin asukit

Still going strong. 185-vuotiaalla vaarilla on kilpi halki, kun puu kaatui päälle sata vuotta sitten.

Nelkyt vuotta vonkasin tätä naapurin flikkaa kylpytreffeille ja nyt se lähti. Kannatti odottaa.

Aah, pinaattia ja rapsustusta. Elämä on.

Mun piirteet tulee parhaiten esiin just tästä kulmasta.

Pole pole, ei kiirettä. Mä tykkään vähän joogata ennen liikkeelle lähtöä.

Kuule, tuotko ens kerralla jotain kosteusvoidetta kun vähän kiristää tää kaulan iho.

Chake Chake - päästä päähän

Alan ymmärtää, miksi ihmisille tulee sellainen jännä virnistys kun tulee puhe Pembasta. Oletko käynyt siellä? Käy, niin jutellaan lisää. Nyt olen käynyt ja ymmärrän miksi Pembasta on vaikea puhua samassa yhteydessä kuin Ungujasta. Yhtään saaren kauneutta, vehreyttä ja historiaa väheksymättä on pakko sanoa, että se todella on ihan toinen maailma kuin tämä Sansibarin tunnetumpi saari. Etukäteen vähän harmittelin, että reissumme on niin lyhyt. Vietettyäni itsekseni pari tuntia pääkaupunki Chake Chakessa tiedän, että aika olikin varsin riittävä. Käveltyäni keskustan toisen kadun alas ja toisen takaisin ylös tuli tunne, että kaupunki oli aika lailla nähty. Viehättävä? No ei. Idyllinen? No ei oikein sitäkään. Mutta ainoaan mzunguun suhtauduttiin kohteliaan etäisesti ja yritin kiinnostuneena katsella kadunvarsikauppiaiden varvastossuja, peltivateja ja tomaatteja. Aurinko paahtoi kuumasti ja vaatteet (pitkähihainen tunika ja pellavahousut) alkoivat liimautua ihoon.

Sitten minut noukittiin kyytiin ja söimme herkullisen swahlilounaan pienessä majatalossa. Jatkoimme matkaa pohjoiseen kohti Weten kaupunkia, jonka lähistöllä valmistetaan tiiliä sahaamalla niitä käsin suoraan huokoisesta kallioperästä. Baobab-puiden juuret töröttivät paljaana kun maa niiden alta oli sahattu pois. Näitä isoja kuoppia jatkui silmänkantamattomiin. Erikoinen näky.

Pemballa uskonnon vaikutus näkyy selvemmin kuin Ungujalla. Tunnelma on hyvin seesteinen. Kaikkialla on siistiä. Alkoholi on koko saarella kielletty. Ymmärsin, että meiltä olisi vaadittu vihkotodistus jos olisimme haluneet yöpyä samassa huonessa.

Stone Town tuntuukin melkein paheelliselle paikalle Pemban kokemuksen jälkeen. Eilen vietettiin porukalla rentoja illallisen jatkoja Livingstonessa, jossa bändi soittaa kovaa ja naisilla on tukka auki ja olkapäät paljaana. Vedin tekopyhästi huivin takaisin harteille baarista poistuessani. Kuten näemmä muutkin.

Mr. Sirce travels to Pemba

Olin hyvin varautunut sähköjen loppumiseen ja teevesikin ehti juuri kiehahtaa, kun kuului poks ja kaikki laitteet hyytyivät. Koko kaupunki hiljeni hetkeksi, mutta pian alkoi generaattoreiden pärinä kaikua joka suunnalta. Myös meidän hotellistamme, joten ei siinä sitten mitään jännittävää ollutkaan. Husband tuli evakkoon kuumasta ja pimeästä toimistosta, missä ei ole generaattoria. Tai on, mutta menossa on vääntö siitä kenen pitäisi ostaa siihen bensaa.

Kaupungin kujat täyttyivät pienistä kannettavista generaattoreista, jokaisen liikkeen ovella oli sellainen. BRRRRRRRRRR. Tasainen hurina saatteli kulkuani pieneen supermarkettiin torin laidalle, josta haen yleensä juustoa ja nuudelisoppapurkkeja. Mukaan tarttui myös löytö: Bounty-patukka, husbandille tuliaisiksi.

Toivoa on että saamme huomenna passimme takaisin. En ole omaani nähnyt sitten tänne tulon. Imigraatioviranomaiset ovat aika verkkaisia kirjoittamaan resident-papereita. Passia tarvittaisiin – ainakin periaatteessa – huomenna, kun lähdemme Sansibarin toiselle pääsaarelle eli Pemballe. Lennämme sinne ZanAirin koneella heti aamusta ja tulemme illalla takaisin. Pemba, ”vihreä saari”, on varsinainen takapajula tähän Ungujaan verrattuna, mutta sitäkin upeampi luonnoltaan. Valtaosa, noin 70%, Sansibarin neilikkatuotannosta tulee nimenomaan Pembalta. Reissun tarkoitus on tutustua projektin toimintaan Pemballa ja olen taas korvat höröllä.

Minun lentolipussani lukee Mr. Sirce Jukke. Ehkä onkin parempi etten ota passia mukaani, tai kuka tietää mikä nimi siinä tätä nykyä lukee. On näemmä tuo sukupuolikin vaihtunut.

Virrat pois

Tuli juuri tieto, että koko Tansanian kattava iso sähkökatkos alkaa hetken kuluttua ja jatkuu iltaan asti. Äkkiä kaikki akut latautumaan ja teevesi kiehumaan. Sitten ollaan auringon armoilla.

Hullu kolmikko

Viime päiviin on on mahtunut yhdet läksiäiset, jonkinmoinen vatsatauti, safarireissun varaus ja kahden yön reissu rannikolle – minnepä muualle kuin Coco Beachille. Hollantilaisvahvistus Tom oli matkassa mukana. Vitsailimme, että luvassa on taas yksi tylsä viikonloppu rannalla. Miten väärässä olimme.

Pari päivää puhaltanut kova tuuli oli heitellyt lehtiä ja roskia kaikkialle ja lennättänyt yhden hotellimme pihakatoksista tiehensä. Merilevää oli ajautunut rantaan röykkiöittäin. Tuuli oli kuitenkin tyyntymään päin ja meri asettumassa. Myrskyisiltä vesiltä oli onnistuttu saamaan mustekalaa ja changua, joten istuimme kantapöytäämme valkealle hiekalle ja jäimme vesi kielellä odottamaan. Sitten meni sähköt. Söimme kynttilänvalossa ja ihailimme päällämme kaartuvaa päiväntasaajan tähtitaivasta. Se on todella kuin kupoli, täynnä tuikkivia tähtiä ja pumpulimaisia tähtisumuja.

Sähköttömyys tarkoitti nihkeitä yöunia (ilman kattoropellia) hyttysverkkojen sisällä. Aamulla heräsimme kovaääniseen keskusteluun. Paikalliset maahanmuuttoviranomaiset olivat tulleet vierailulle ja kiusasivat ”kesämökkimme” belgialaista johtajatarta, Elisaa. Mitään huomautettavaa ei viranomaisten harmiksi löytynyt, joten he joutuivat lähtemään tyhjin käsin. Pian kävi ilmi että ei aivan, sillä Elisan kännykkä katosi pöydältä samassa yhteydessä. Noin niinkuin muistutuksena siitä, kuka täällä määrää. Tällä välin Tom kävi kytkemässä generaattorin päälle yhdistämällä johdot ja käärimällä koko paketin teipillä. Kahvinkeitin saatiin päälle ja aamiaista pöytään. Herttainen tarjoilijapoika Baju kantoi pöytään valtavat lasilliset juuri puristettua hedelmämehua ja hups, ne kaatuivat kaikki kolme ja lirisivät paksuna keltaisena massana pitkin pöytää. Hakuna matata, sanoimme ja autoimme häntä korjaamaan jälkiä. Hyvin alkanut päivä, eh?

Elisa lähti kaupunkiin hankkimaan uutta puhelinta ja me onnistuimme sillä välin rikkomaan lähes kaikkia hotellin sääntöjä: ostimme kävelylenkillä kaksi valtavaa hummeria ja toimme ne laitettavaksi keittiöömme, nappasimme rannalta hierojan ja kutsuimme hänet hotellin pihaan ja neuvottelimme meriretkestä kipparin kanssa, jota Elisa ei tunne. Otimme hänen welcome home –toivotuksen ehkä liiankin kirjaimellisesti.

No, kanta-asiakkaita ymmärretään ja lupasimme jatkossa käyttäytyä paremmin. Elisa itse asiassa ehdotti, että vain miehet olisivat palanneet kaupunkiin ja että minä olisin jäänyt auttamaan Coco Beachiin. Houkutti kyllä, ehkä ensi kerralla jään.

Kyläläisten kalastajaveneen pohja oli korjattu mutta tarvittiin Jambianin vahvimmat miehet apuun, että vene saatiin vesille. Toki Coco Beachin salskeat mzungut käytiin komentamassa töihin (husband ja Tom videolla vierekkäin). Pitkän ja hikisen urakan jälkeen vene on nyt meressä ja meillä tiedossa ilmainen kalastusreissu.

Swahili House

Paikan nimi tiedossa. Katuosoite tiedossa. Ei välttämättä auta. Eilinen illallispaikkamme sijaitsee keskellä Stone Townin labyrinttiä, jossa navigointi on päiväsaikaankin haastavaa. Muu seurue oli ajatellut mennä taksilla. Mihin asti, kysyin. Autolla ei pääse lähellekään koska kujat ovat niin kapeita. Niinpä kuusihenkinen karavaanimme teki matkaa jalkaisin. Koska oli jo hämärää, päätimme ottaa varman päälle ja palkkasimme paikallisen kaverin opastamaan meidät perille. Se on helppoa, sillä mihin vain pysähtyy, on joku heti tiedustelemassa miten voisi olla avuksi. Nämä katujen hengailijat ovat panneet minut merkille. Jambo, minä tiedän sinut! Kuinka olet vieläkin täällä? Kyllä sinä jo tarvitset seuraa, minä voisin ruveta. Kätellään nyt edes ja sovitaan milloin jutellaan lisää. Sinulla on aina kiire, onko huomenna aikaa, minä odotan sinua tässä? Mambo Sister (kera nyrkkitervehdyksen).

Swahili House siis löytyi ja jyrkkien puuportaiden kipuaminen viidenteen kerrokseen kattoterassille kannatti. Paikka on kuuluisa ruuastaan ja jo listalta huomasi, että kyseessä on fine dining. Bouillabaisse sansibarilaisittain: puolikas hummeri, katkarapuja, mustekalaa ja kalaa. Kyllä siitä 12 euroa kannatti maksaa. Myös muut olivat tyytyväisiä annoksiinsa. Iltatuuli puhalsi ja minareeteista kajahti kello kahdeksan rukous, joka vyöryää kaupungin yli huumaavana kakofoniana.

Kadut olivat pimentyneet kun suunnistimme takaisin kaupungin rantaan. Reittejä on erityisen vaikea tunnistaa pimeässä, mutta jonkinmoinen suuntavaisto on näinä viikkoina jo kehittynyt. Putkahdimme ulos labyrintistä Forodhanin puiston kulmalle, missä on iltaisin paikallisten suosima ruokatori. Ehkäpä sinne seuraavaksi.

Takaisin rannalle

Onkohan biitsillä tänään vettä? Siitä ei Jambianissa voi koskaan olla varma. Lauantaina aamupäivästä vesi oli paennut kauas, satojen metrien päähän. Paljastuneella merenpohjalla on hauska tehdä tutkimusretkiä valkoisessa perunajauhomaisessa hiekassa tillustellen.

Kun aaltojen kohina voimistuu kaukana koralliriutan reunalla vesi alkaa nousta. Ensin se lirisee pieninä kirkkaina vanoina lampareiksi, ja pian turkoosi vesi valuu rantahiekalle asti. Pohjastaan hiekassa kiinni olevat veneet kelluvat yhtäkkiä vedessä ja aallot läpsyttelevät rantaan.

Eipä Jambianissa muuta tekemistä olekaan kuin seurata vuoroveden nousua ja laskua, lukea kirjaa ja pähkäillä mitä syödä illalla. Tällä kertaa päivän saalis oli changu. Sitä siis grillattuna, oma kala molemmille. Alle vähän liiankin herkullisia mustekalan lonkeroita.

Maasai tuli myymään koruja ja husbandille löytyi upea ranneke. Sitten saapui vanhempi afrikkalaismies, joka myi kankaita pyöränsä tarakalta. En voinut vastustaa. Mistä olette kotoisin, hän tiedusteli. Aa, Finland! Helsinki! And Martti Ahtisaari, your former president. Kuinka moni kadunmies Suomessa osaa kertoa mikä on Tansanian pääkaupunki (ei muuten ole Dar es Salaam) ja mainita jonkun maan presidenteistä?

Mies osasi myös myydä, sillä kaksi kangasta tarttui haaviin. Mutta yllättynyt hän oli siitä, että olin onnistunut tinkimään Stone Townin kangamarketilla paremmat hinnat kuin hän itse. Tuolla iholla siihen hintaan, sinähän olet mzungu! Aasian oppeja, sanoin hymyillen.

Kuvassa maisema bungalowin terassilta.

Tutkimusmatkalla

Sunsetterit ovat ihan käsite, mutta miten olisi moonriserit, kuunnostattajat? Eilen päästiin vertailemaan näitä kahta hotellin kattoterassilla. Shown osa yksi eli auringon tipahtaminen mereen tapahtui terassin toisella puolella ja sitten kiiruhdettiin toiselle puolelle seuraamaan osaa kaksi eli täydenkuun nousua kaupungin ja minareettien takaa. Olipahan mykistävä spektaakkeli, jota todistimme suomalais-hollantilais-australiasvoimin. Sen päälle ei voinut kun istahtaa alas ja nauttia iltatuulesta, joka puhaltaa halki terassin. Ja tilata tietysti kalaa kookosmaidossa swahililistalta (ja pizzaa husbandille).

Takana oli pitkä päivä saarta kiertäen projektin ekskursiolla, jonne minutkin kutsuttiin mukaan. Sain kunnian istua samassa autossa Mr. Muhammad Salim Suleimanin kanssa, joka on kokenein Sansibarin maa-asiaintuntija. Vaikka Ungujan saari on suhteellisen pieni, sen geologia ja luonto on varsin kiehtova ja monipuolinen. Saari sijaitsee neljän eri mannerlaatan liittymäkohdassa, joka muodostaa kuin ristin saaren päälle. Läntiset laatat ovat olleet aikonaan osa Afrikan mannerta ja niihin yhdistynyt itäpuoli on koralliriuttaa. Tämä näkyi hyvin maaperässä ja kasvilajeissa, kun sain loistavan opastuksen vieressäni istuneelta geologilta. Kävimme Masinginin metsässä, joka sijaitsee saaren korkeimmalla kohdalla noin 200 metriä merenpinnasta. Iloinen kilkutus kuului kun polttopoita hakattiin – laittomasti. Jatkoimme sokeriruokoviljelmille, jotka kiinalaiset perustivat saarelle 1960-luvulla. Alueella toimiva tehdas on nykyään intialaisomistuksessa ja siellä tehdään alkoholia. Sinänsä mielenkiintoista, kun sitä ei täällä käytetä. Virallisesti. Lounastimme palmujen ja pandanusten alla rannalla Pongwessa itärannikolla ja ajoimme halki kookosmetsien ja riisiviljelmien katsastamaan aluetta, joka on kaavoitettu uudeksi kaupungiksi. Keskelle nousi yliopiston uusi kampus.

Pää täynnä uutta tietoa ja upeita maisemia. Tahtoo lisää. Huomenna kutsuu Coco beach.

Mzungun silmin

Uusi aamu Stone Townissa. Tuoreet hedelmät kattoterassilla ja paistetut munat, jotka tällä kertaa pysyivät lautasella. Eilen varis onnistui ne ryöstämään. Saarella on varisongelma, josta joku toinen kerta tarkemmin.

Satamaa kohti lähestyi aamulla iso risteilijä, joka tulee Etelä-Afrikasta. Piipahtaa kaupungissa päivän verran, joten tänään on kauppiailla luvassa hyvät tienestit. Ostin eilen yhdeltä maasailta kauniin käsinpunotun korin, johon sain kaikki kylpyhuoneen purnukat sievästi piiloon. Tingin, tietysti. Hinta tippuu lähes aina melkein puoleen, kun kertoo että on ”resident”. Vaikkakin mzungu, valkoinen. Löysin myös aivan uskomattoman myymälän, jonka takahuone on varsinainen tarunhohtoinen aarreaitta. Hyllyt ovat tupaten täynnä erilaisia pölyisiä vanhoja esineitä ympäri Aasiaa ja Afrikkaa. Tavaranpaljoutta ihmetellessäni kuulin yhtäkkiä suomea. Sisään astui kaksi pariskuntaa. Säikäytin heidät huoneen nurkasta sanomalla että ahaa, suomea. He katsoivat minua ensin epäluuloisina, voiko tuo musta-asuinen huiviin verhoutunut olio olla suomalainen. Olen olen. Maamiehet olivat tulleet kaupunkiin päiväretkelle, joka aloitettiin torilta. Olivat siellä juuri ihmetelleet, että miten kukaan voi tällaisessa paikassa asua. Tori onkin aika shokeeraava paikka aloittaa kaupunkiin tutustuminen (tosin hyvinkin selkeä, sukkuloin siellä jo ihan tottuneesti). Halusivat kuulla heti tarkemmin että miten pärjäilen Stone Townissa. Ja pärjäänhän minä, koko ajan vaan paremmin.

Itse asiassa kaupungissa on hyvinkin turvallinen olo. Vastaantulijat tervehtivät ja myyjät yrittävät houkutella liikkeisiinsä, mutta jättävät nopeasti rauhaan kun sanon että kiitos, ei nyt. Tervehdyksiin liitetään aina myös joku sana kuvaamaan henkilöä, iästä ja säädystä riippuen. Tässä iässä määrittely tuntuu olevan hankalaa, sillä olen vaihtelevasti joko bibi, sister, nice lady, mami tai missy. Mutta onneksi en vielä mama kertaakaan. Ja osaan minä jo vastatakin tervehdyksiin. Jambo – Jambo (Moikka – Moi vaan). Mambo – Poa (Kuis kulkee – Hienosti, cool). Habari? – Mzuri (Miten voit – Hyvin).

Olen ilmeisesti myös päässyt täkäläiseen rentoon kävelyrytmiin kiinni, sillä aika harvoin enää huudellaan pole pole (hitaammin). Tervehdin, kurkin ovenraosta, potkaisen kohti tulevan jalkapallon, väistelen kärryjä ja fillareita ja ahmin aurinkolasien läpi tätä ihmisten kirjoa: värikkäästi pukeutuneita afrikkalaisia, arabeja valkoisissa asuissaan ja hatuissaan, hunnutettuja pieniä koululaistyttöjä, kangoihin ja koruihin verhoiltuja maasaita ja hassuja safariasuisia turisteja. Hakuna matata sister, you are now in Zanzibar.

Coco Mer & lots of pilipili

Jos joku olisi väittänyt puoli vuotta sitten, että ensi talvena olet Sansibarilla purjehtimassa dhowlla kahden suomalaisen kanssa, olisin voinut lyödä tuhat guldenia vetoa ettei sellaista tapahdu. Hollantilainen Tom nautti rennosta menosta Jambianissa ihan yhtä paljon kuin mekin. Coco Mer osoittautui pieneksi paratiisiksi turkoosin meren äärellä kookospalmujen alla. Snorklausta koralliriutalla kalojen, meritähtien ja hummereiden seassa, kiireetöntä mutta syvällistä rupattelua varpaat valkoisessa hiekassa, marlinia grillistä, mustekalaa fritattuna ja terästettynä kokin salaisella pilipili-tahnalla, jossa oli ainakin rutkasti chiliä ja limeä. Täydellistä.

Stone Town on pimentynyt ja hiljentynyt, iltarukous kajahti juuri minareeteista. Televisiossa Aljazeeran uutiset maailmalta. Mieli levollinen ja iholla vielä suolaveden ja auringon lämpö.

Ijumaa - perjantai

Alan jo mukavasti laitostua tähän hotellielämään. Aamiainen, pyykit, siivooja, respan kuviot... Jotenkin seisahtanut olo, kun yhtäkkiä tulikin näin valmista. Kiihkeä kodinrakennus päättyi kertaheitolla eikä enää tarvitse käydä metsästämässä wc-paperia, mehua, leipää ja mitä milloinkin sattuu mistäkin saamaan.

Eilen sataa tihutteli koko päivän ja ilman kosteus oli mahtava. Sitten meni sähköt. Ei ilmastointia, tv:tä. nettiä, kuumaa teevettä ja puhelimenkin akku piippasi sopivasti tyhjää. Ilmeisesti ei myöskään generaattoria, tai ainakaan sitä ei kytketty päälle. Viime vuonna tähän aikaan Sansibarilla oli kolmen kuukauden sähkökatko, kun joku iso kaapeli hajosi. Se arvatenkin vaikeutti elämää aika lailla ja turistien määrä romahti siinä sivussa. Eihän täällä turisti ilman ilmastointia, nettiä ja kylmiä juomia pärjää. Enkä tiedä pärjäisinkö itsekään kolmea kuukautta. Eilinen katko kesti onneksi vain reilun tunnin.

Varasin meille huoneen yhdeksi yöksi pienestä ranskalaismanageroidusta Auberge Coco Mer -hotellista saaren itärannikolta, Jambianista. Takavuosien suosikkiravintolani Stone Townissa, Fisherman, oli juuri näiden kavereiden pitämä. Valitettavasti paikka on sittemmin suljettu, mutta toivoa on että herkullista seafoodia on tarjolla lauantaina. Vielä pitää selvittää vuoroveden nousu- ja laskuajat, jotta tietää mihin aikaan voisi yrittää snorklaamaan.

Mutta nyt ulos aurinkoiseen aamuun ja Stone Townin syövereihin. Olen jo löytänyt lupaavia paikkoja kalatorin ja kangatorin kulmilta, missä hinnat ovat jotain ihan muuta kuin ilmastoiduissa turistikaupoissa. Ensimmäiset kangatkin on jo hankittu.

Kukkokiekuu

Luomuvekkari kiekaisi naapurin pihassa jo kolmelta yöllä, pilkkopimeässä. Musta kukko kirjavine kanoineen yöpyy puiden oksilla, mikä näyttää aika erikoiselle. Lienevätkö lähiruokaa aamiaisen omelettimunat, joita sai ainakin tänään odotella hyvän tovin. Muuten aamiainen oli ihan toimiva ja tarjolla oli jopa tuoretta ananasta, melonia ja papaijaa.

Olen möbleerannut huoneen jo mieluiseksi, antanut ylimääräiset tyynyt ja peitot pois ja pesetyttänyt husbandin työvaatteet. Hyvin tuntuu kaikki pelaavan. Myös hotellin yhteydessä oleva Lemon spa, jossa otin ihanan deep tissue massage -käsittelyn. Autuaallinen olo ja tukka ihan öljyssä.

Sitä ennen yllätti rankkasade, jota pakenin kirjakauppaan. Vesi piiskasi peltikattoja ja virtasi kaduilla. Reitti hotellille oli poikki, mutta kun vedenpinta vähän laski niin loikin märin sandaalein suurimpien monttujen yli. Bibi bibi, huuteli turistikaupan miesmyyjä menoani pitkässä hameessa ja huivi harteilla. En ole vielä antanut periksi pukeutumiskoodille, vaikka suurin osa turisteista - italialaiset varsinkin - vetää täällä huoleti minimaalisissa rantamekoissa ja mikroshortseissa pätkän vertaa paikallisia tapoja kunnioittamatta.

Uusi maisema ja naapurusto. Siellä se kukkokin yrittää banaanipuiden katveessa saada taas ääntään kuuluville varisten raakunnan yli. Sansibarin yleisimmät linnut (omakohtainen havainto): varis, varpunen ja kukko. Kovin on eksoottista.

Sähäkkä muutto

Eilisiltana tuli ylitsepääsemätön ongelma vastaan. Kämpän voi aina siivota, sinne voi ostaa tarvitsemansa tavarat, lukot voi vaihtaa, hyttysverkot voi korjata ja vaihtaa metallisiin... ne kaikki voi fiksata. Ja melkein mitä vain ollaan totuttu kestämään, remontin ääniä, sisään kurkkivia miehiä, maalinkatkua, satunnaisesti vetäviä vessoja, sisään pyrkiviä rottia ja jopa takapihan kaatopaikkaa ja sen sakeita kitkeränkatkuisia savupilviä. Mutta sähköjen kanssa ei ruveta leikkimään. Illalla odotti suihkussa yllätys, sillä vesihanasta tuli kunnon sähköisku. Samoin kaikista pistorasioista. Tietysti piti oikein molempien kokeilla. Uusi yritys varvastossut jalassa: ei enää jytkyjä. Nihkeän suihkuttoman yön ja aamun jälkeen saatiin sähkömies paikalle. Vika paikannettiin vierashuoneen ilmastointilaitteeseen, joka kytkettiin pois päältä. Now okei, no problem, sanoi isännöitsijä. Jotenkin alkoi tuntua siltä, että tässä leikitään nyt aika vaarallista kotileikkiä. Seuraava isku voi tulla mistä vain ja sen jälkeen voi projektissa olla yksi neuvonantaja vähemmän.

Niinpä me päätimme luovuttaa, sillä sähköjen asentamiseen tai maadottamiseen ei osaaminen riitä kummallakaan. Muutimme saman tien parin korttelin päähän Chavda hotelliin. Keräsimme kaikki tavaramme, jotka juuri oli saatu hienosti järjestettyä ympäri asuntoa, ja kannoimme ne laukuissa ja nyssyköissä Chavdan respaan. Saimme huoneen ylimmästä neljännestä kerroksesta ja ikkunoista pilkottaa merikin. Katolla on ravintola hulppealla panoraamamaisemalla yli kaupungin. Siellä tarjoillaan myös aamiainen.

Nyt on taas kaikki pussit ja purnukat purettu ja järjestetty, aika lailla ahtaampiin tiloihin tosin. Mutta olo on helpottunut. Pakko tämä oli tehdä. Käymme vielä illalla hakemassa kuivamaan jääneet pyykit ja rupeamme sitten viettämään tylsää mutta turvallista hotellielämää.

Kendwa Rocks

Takana leppoisa sunnuntaipäivä rannalla, jonne ajettiin pikkubussilla suomalaisseurueessa - yhdellä hollantilaisherralla vahvistettuna. Ajomatkaa kertyi noin tunti, mukaanlukien pysähdys puolivälissä poliisiaseman edessä kun 7-vuotiaalle Jasminille tuli huono olo. Se kuitenkin meni nopeasti ohi kun pääsimme turkoosiakin turkoosimman veden äärelle ja valkoisena hohtavalle hiekalle. Kendwa on melkein saaren pohjoiskärjessä länsirannikolla. Siellä vuorovesi ei ole yhtä voimakas kuin itärannikolla, joten uimaan pääsee helposti mihin aikaan vain. Ja kyllä me uimmekin!

Välillä vetäydyttiin rantabaariin lounaalle. Päivän kalaksi suositeltiin king fish kookosmaidossa. Tilasin tietysti sitä. Puolen tunnin kuluttua tultiin kertomaan, että don´t have king fish. No onko mitään tuoretta kalaa? On, tonnikalaa. Sitä sitten, vaikkei ehkä kaikkein ekologisin valinta. Annoksen teko kesti tunnin, mutta oli odottamisen arvoinen. Tempuraa (fritattuja katkarapuja ja vihanneksia) tilanneet saivat annoksensa vartissa.

Eilen teimme laskuveden aikaan pitkän ja hikisen kävelylenkin Stone Townista etelään. Kalastajaveneitä, jalkapallon potkijoita, satunnaisia kulkijoita. Minulla oli reissun jälkeen vielä virtaa joten jatkoin kaupungin rannalle kirjan kanssa. Istahdin yhteen kivenkokoon Serena Hotellin edustalle. Joku tuli viereeni. Paikallinen mies, joka yllättäen heitti kaikki vaatteet yltään ja kirmasi veteen pakarat heiluen. Ajattelin että en ole moksiskaan ja painoin kasvot kiinni kirjaan. Mies nousi merestä ja tulikin siihen viereeni istumaan. Jambo! Paiskasin kirjan kiinni ja sanoin että jaahas, ilmeisesti täytyy tästä häipyä. Suututti vietävästi, mutta illalla jo nauratti.
Riittääpä muisteltavaa kiikkustuolissa... tai ehkä riippukeinussa minun tapauksessani.

PS. Kiitos monista kommenteista!

Virityksiä viikonlopulle

Kuten aina, ensimmäinen viikko on mennyt minun osaltani lähinnä kotimiehenä erinäisiä remonttimiehiä ja fiksereitä odotellen. Täällä kun ei varsinkaan tuon kellon kanssa hötkyillä, niin pakko on vaan odottaa kärsivällisesti jottei hommat siirry seuraavalle viikolle. Juuri nyt odotan takaisin miestä, joka kävi hetki sitten mittaamassa meidän verkkoseinän alaosan uuden metallisen verkon virittämistä varten. Rotta nimittäin tuli eilen uudestaan, vaikka tukin aukon kaapista ottamallani hyllyllä. Se oli kaatanut sen kumoon mutta pettyi varmasti, koskapa keittiön ovi oli tällä kertaa kiinni. Kunhan verkko vaihtuu metalliseksi pääsen vihdoin käymään pitkän ostoslistani kanssa vähän kaupungin ulkopuolella olevaan Kwality Supermarketiin, josta toivottavasti löytyy myös rotanmyrkkyä.

Pikaisesti olen ehtinyt kaupunkiakin katsastaa ja yllättävän vähän se on muuttunut sitten viime visiitin. Uusia hotelleja ja ravintoloita on tullut ja turistien määrä lisääntynyt melkoisesti. Hintataso on yllättävänkin korkea. Eilen söimme herkulliset viiden euron curryannokset pienessä goalaisessa ravintolassa, mutta monissa paikoissa annosten hinnat ovat kympistä ylöspäin. Tottakai halpaa suomalaisittain, mutta tämän maan tasoon nähden todella kallista. Myös turistirihkama on hinnaltaan moninkertaista Aasian hintatasoon tottuneelle. Mikään shoppailukohde tämä siis ei ole, vaikka kieltämättä olen jo iskenyt silmäni näihin ihaniin afrikkalaisiin kankaisiin, kangoihin. Hiplailin niitä turistikaupassa, mutta ostoksille menen kangatorille, missä Sansibarin naiset asioivat.

Piipahdimme eilen iltakävelyn päätteeksi paikallisessa alkossa, joka sijaitsee vanhassa tutussa paikassa Kenyatta Roadilla. Se on edelleen pieni pimeä huone, jonne saa mennä vähän huonolla omallatunnolla, muslimimaassa kun ollaan. Mutta mikä muutos olikaan tapahtunut tarjonnassa! Kun kuusi vuotta sitten jännitimme löytyisikö ylipäätään mitään viiniä, notkuivat hyllyt nyt etelä-afrikkalaisia puna- valko- ja roseviinejä ja vieläpä edulliseen hintaan. Kun ojensimme valitsemamme valkoviinipullon miesmyyjälle, hän kumartui tiskin alle ja nousi jotain kourassaan iloisesti hymyillen: We have cider! En ollut uskoa silmiäni. Pääsenkin aloittamaan ensimmäisen perjantai-illan kylmällä Savanna Dry siiderillä. Villi arvaus, että eräälle toiselle maistuu ensimmäisen työviikon päälle kylmä Kilimanjaro eli Kili.

Roska-autoja ei tarvita, kun kaiken voi kätevästi polttaa takapihalla. Tässä palaa naapureiden uusien huonekalujen pakkausmateriaalit. Tietoneen näyttöruutu sentään pistettiin nuotiosta sivuun. Maisema keittiön ikkunasta. (Joo joo, tulee niitä turkooseja merikuviakin vielä...)

Mangoista pitävä vieras

Odottelen täällä projektin logistiikkavastaavaa eli Abdia kasaamaan meille eilen tuotua vaatekaappia ja siivoojaamme Mwandawaa (ääntyy Muandaua) siivoamaan tuhojälkiä. Meillä kävi nimittäin eilen vieraita.

Olimme eilen projektin väen kanssa yhteisellä illallisella. Kun tulimme kotiin niin huomasimme, että meidän keittiön roskis oli dyykattu. Epäilin syylliseksi sisällä aiemmin näkemääni gekkoa, mutta kun näin tarkemmin miten roskia oli retuuteltu niin tiesin, että kyseessä on vähän isompi otus. Tsekkasimme kaikki verkot ja aivan oikein, yhdessä oli reikä. Sen ison verkkoikkunan alakulmassa. Vierailijamme oli siis rotta. Näin niitä viisi kappaletta toissailtana sisäpihalla. Onneksi makuu- ja kylpyhuoneiden puuovet olivat kiinni, joten jäi vain keittiö ja olohuone tarkistettaviksi. Potkimme huonekaluja ja kurkimme taskulampulla. Ei mitään havaintoja vierailijasta, joten se oli ehtinyt ilmeisesti luikahtaa verkkoon puremastaan reiästä takaisin ulos.

Tein iltaravintolassa tuttavuutta mukavan kissan kanssa, joka tuli minua äänekkäästi tervehtimään ja kerjäsi rapsutuksia. Suostuisikohan se tulemaan meille töihin?

Hauskaa muuten huomata, miten erilainen rytmi täällä on kuin Aasiassa. Aurinko on noussut jo tunteja sitten, mutta vielä ei ole juuri mitään elämää. Maalareitakaan ei näy vaikka kello on jo puoli yhdeksän, kambodzhalaisittain lounasaika. Mwandawa sanoi tulevansa kahdeksalta tai oikeammin kello kaksi, aika ruvetaan laskemaan kuudesta. Noin ainakin periaatteessa. Ja nyt soi ovikello.

Pientä pintaremonttia

Kaksi tuntia kävelyä keittiötarvikkeita etsien ja tunti kylpyhuoneiden seinäkaakeleita kuuraten (alkeellista saa olla mutta ei likaista). Sekä sisällä että ulkona 34 astetta. Päivän urheilut siis hoidettu. Lucky Marketia on tullut jo ikävä, sillä täällä on yhä yllättävän vaikea löytää ihan perustarvikkeita. Kaupungissa ei ole yhtään varsinaista supermarkettia vieläkään, mikä on toisaalta ihan kivakin. Ero Phnom Penhiin on melkoinen joka suhteessa, nyt huomaa miten Kambodzha on vuosien varrella vaurastunut. Täällä kehitys näkyy lähinnä siinä, että kirjoitan kotona langattoman nettitikun välityksellä vaikka olemme olleet täällä vasta toista vuorokautta. Sähkö pätkii ja vessoja ei saa vetämään kunnolla mutta netti pelaa! Onkohan se ihan oikeaa kehitystä?

Kaksi miestä kantaa parhaillaan sisään vaatekomeron osia. Toivottavasti myös kasaavat sen. Sisäpihalla (jonne ei ole ikkunalaseja, vain seinän kokoinen aukko kaltereilla ja hyttysverkoilla) pystytetään rakennustelineitä seinien maalausta varten. Työmiehet näkevät siis suoraan sisään kaltereiden läpi. Olen kuin eläintarhan asukki. Onneksi vessassa ja kylpyhuoneessa on puiset ikkunaluukut, jotka voi sulkea. Maalausurakka tuskin kestää kovin pitkään, sillä rakennustelineiden vuokra on kova. Mutta pian meillä on korttelin siistein talo.

Jaaha, komeron osat saatiin sisään mutta sitä ei tietenkään pystytetty. Huomenna. Kuten lukon korjaus, pyykkinarujen asennus ulkoseinälle... No jos ei huomenna niin joku toinen päivä sitten. Kellä sitä nyt niin kiire olisi, pole pole bibi (slow down madam). Mangoaikakin vielä.

(Kuvassa maisema olohuoneen verkkoikkunasta sisäpihalle, oikealla meidän keittiön ja kylpyhuoneiden ikkunat)

Karibu!

Stone Town, Zanzibar

Kuusi ja puoli vuotta on kulunut viime reissustamme tänne. Paljon on tapahtunut tässä välillä ja täytyy sanoa, että kauheasti en ole tänne ikävöinyt. Melkein ihmettelen, että miksi en.

Lentomme sujuivat aikataulun mukaisesti, tervehdimme majesteetillista Kilimanjaroa ja ihailimme turkoosia korallin täplittämää merta hetkeä ennen laskeutumista Kisaunin lentokentälle. Marssimme ulos koneesta parijonossa halki kiitoradan, jolla oli lähdössä iso TUI:n kone. Meitä opastanut mies huusi ”Now stop!” ja kaikki tottelivat. Kun kone oli rullannut ohitsemme pääsimme jatkamaan kohti kenttärakennusta. Opastajamme sanoi ovella iloisesti ”Welcome to Zanzibar, karibu!”.

Rutinoituneina muodollisuuksien hoitajina saimme ensimmäisinä viisumit passeihimme ja nappasimme matkalaukut lähes suoraan kärryistä, joissa ne tuotiin sisälle. Astuimme ulos auringonpaisteeseen palmujen alle 30 asteen lämpötilaan. Meri tuoksui. Pakkanen ja lumiröykkiöt tuntuivat yhtäkkiä kuin pahalta unelta.

Asuntomme Stone Townissa sijaitsee kapealla kujalla, jolla ei taida olla edes nimeä. Autenttinen kivitalo puisine ikkunaluukkuineen ja sisään astutaan perinteikkäästä sansibarilaisesta puuovesta. Asunto on ollut tyhjillään jonkin aikaa, joten se oli pölyinen ja aika pinttynyt. En ole ensi kertaa kotia pystyttämässä näissä olosuhteissa, joten ei liene yllätys, että tasan vuorokausi tulostamme olen jo saanut perusasiat kuntoon, ostanut siivousvälineet ja värvännyt siivojan auttamaan alku-urakassa. Nyt kämppä on putsattu lattiasta kattoon ja rupeaa jo tuntumaan kodilta. Ja nyt toimii jo nettikin. Hakuna matata, kuten täällä todetaan lähes joka yhteydessä.

Ehdin myös eksyäkin ensimmäisen kerran tänään kun etsin vanhasta muistista Cash & Carry supermarkettia lähellä toria. Tunnin labyrinttikävelyn jälkeen sen lopulta löysin ja parin mutkan kautta vielä kotiinkin. kuulemma husband eksyi myös aamulla töihin kävellessään. Aivan oikein, todella kävelee töihin. Jo on aikoihin eletty.

Sansibarin blogi kuitataan täten virallisesti avatuksi, karibuni. Saa kommentoidakin.

(Maisema makuuhuoneen ylemmistä ikkunaruuduista, kun avaa puiset luukut ja vähän kurkottelee)

Nurmikkoa näkyy jo

Matka kohti Afrikkaa on alkanut ja olemme ensimmäisessä etapissa, Schipholissa. Päästiin samalla pakkasrajan paremmalle puolelle, sillä täällä odotti keväinen auringonpaiste, vihreä nurmi ja +4 astetta. Rupesi väkisinkin hymyilyttämään kun katselin koneesta ulos. Seuraavassa etapissa pitäisi näkyä lehtiä puissa, joten silloin jo varmaan hihkun riemusta.

Nyt odotellaan Kenya Airwaysin lentoa Nairobiin. Edessä on siis pitkä yö Afrikan yllä. Ja aamun sarastaessa savannin yllä on jäljellä vielä loppupyrähdys yli Kilimanjaron ja kohti merta. Sansibar, täältä tullaan.