Kun tässä nyt ihan väkisinkin on viime vuodet joutunut seuraamaan kehitysyhteistyötä omasta vaatimattomasta roolistaan, niin ohessa muutama ajatus siihen liittyvästä tämänhetkisestä keskustelusta Suomessa. Lisään, että olen täällä täysin omasta valinnastani, vaikkakin kehy-hankkeessa lyhytaikaisena neuvonantajana toimivan puolisona, kuitenkin itse matkani maksaneena, enkä puhu minkään puolueen suulla, ihan omallani.
YLEn radiossa haastateltiin eilisaamuna dosenttia, joka hyvin lakonisesti totesi nykyisen suomalaisen kehitysyhteistyön puhaltavan vanhoja tuulia 1970-luvulta. Nyt vallitsevan linjauksen mukainen suomalaisen osaamisen tarjoaminen kehitysmaihin kestävän kehityksen periaatteita noudattaen oli hänen sanojensa mukaan ”itsekästä kehitysyhteistyötä”, joka ei edistä kohdemaan kehitystä eikä ”osallista paikallisia ihmisiä”. Rahaa saisi antaa valtioille suoraan budjettitukena, mutta ei palkata konsultteja eikä viedä osaamista. Siis mitä?
Kun vihdoin on rohjettu tunnustaa, että meillä suomalaisilla on oikeasti osaamista josta voi olla hyötyä muillekin, liitetty se osaksi kehitysapuamme ja saatu hyviä kokemuksia ja palautetta, niin nyt se onkin synti. Itsekästä. Mitä sitten pitäisi tehdä? Palkata ulkomaalaisia konsultteja tai jakaa rahaa säkki päässä budjettitukena maihin, joissa se päätyy hyvin varmasti ihan muihin tarkoituksiin?
Tänään jatkui puolueiden paneelikeskustelu samasta teemasta. Miten rahoja pitäisi jakaa, mikä on Suomen rooli kansainvälisissä sopimuksissa, mikä on velvollisuutemme, mikä on tahtotilamme. Kuuluipa väite, että Suomen pitäisi leikata rajusti nykyistä, muita Pohjoismaita selvästi pienempää, kehitysrahoitusta ja olla kuulumatta kansainvälisiin ilmastoponnisteluihin koska ”maailman ongelmat eivät ratkea suomalaisten rahoilla”. Lienee turha mainita minkä puoleen kanta tämä oli. Tämäkö ei ole itsekästä? Onneksi muut totesivat moiset puheet lyhytnäköisiksi ja hämmästyttäviksi. Kyllä me kuitenkin olemme osa muuta maailmaa, tahdoimme tai emme.
Suomen kehitysyhteistyön tärkein tavoite on köyhyyden vähentäminen, näin olen ymmärtänyt. Oma vähäinen kokemukseni ja näkemykseni on se, että tässä urakassa on lähdettävä liikkeelle ihan perusasioista: käytännössä turvattava ihmisten mahdollisuus koulutukseen, turvalliseen ja toimivaan yhteiskuntaan ja puhtaaseen ympäristöön. Näihin kaikkiin löytyy Suomesta osaamista ja tahtotilaakin. Jos sen osaamisen jalkauttaminen suoraan kohdemaahan, paikallisten kouluttaminen, työpaikkojen luominen ja toimivien infrastruktuurimallien tarjoaminen on väärä tai itsekäs tapa eikä "osallista ihmisiä" niin haluaisin mielelläni kuulla parempia ehdotuksia. Tietysti kaikkein tärkeintä (ja epäitsekkäintä) olisi kuunnella avun kohteita itseään, miten he näkevät suomalaisten osaamisen ja kyvyn auttaa. Jos minulla tässä kuviossa on joku pieni mahdollisuus antaa edes jonkinmoinen panos niin se on juuri tässä.
Tiedän että on ihan liian rankkaa ehdottaa, että moni tämänkin teeman ”asiantuntija” joskus oikeasti lähtisi itse käymään kehitysmaassa. Voisi olla avartava kokemus.
Hyvä Sirpa!
VastaaPoista