"Tomorrow you bye bye"

Se on ilmassa ja kaikkien huulilla. Käsinkoskelteltavissa.

Näin se vaan kävi, että Kambodzha joutuu jatkossa jakamaan tilaa sydämessä. Sansibar on tunkenut sinne väkisin. Huomenna lähtee kroppa kohti pohjoista, mutta sielu on jo ilmoittanut jäävänsä tänne vielä joksikin aikaa. Se haluaa vielä kulkea Stone Townin kapeita kujia, kuunnella kaikuja, tuoksutella mausteita, katsella kuinka dhowt leijuvat turkoosilla merellä.

Se on itsekin yllättynyt, että tässä kävi näin.

No sharks, no barracudas

Viimeiset uinnit Intian valtameressä maanantaina, kun kävimme Bawe islandin koralleja snorklaamassa. Kipparimme Muhammed katsasti sopivan kohdan ja neuvoi sitten hyppäämään vaan rohkeasti sekaan. Ei haita eikä barracudia, hän vakuutti. Vitsaili vielä veneensä nimellä, joka on Fifty fifty. Ihan kohtuulliset mahdollisuudet siis että puhui totta. Kaloja löytyi, värikkäitä koralleja ja merisiilejä. Muutama pieni meduusakin, joka ehti pikkaisen poltella.

Paluumatkalla katse viipyili Stone Townin tutuksi tulleessa siluetissa ja pieni haikeus täytti mielen.

Läksiäisviikonloppu

Stone Townin yöelämässä ei ole kauheasti vaihtoehtoja, mutta nekin vähäiset hyödynnettiin tehokkaasti. Perjantaina Livingstone ja Coconut band, joka ei petä vaan vaihtaa aina loppuillaksi turistien rakastamista labamboista afrorytmeihin. Kun erään tietyn kappaleen ensimmäiset soinnut kajahtavat, koko tanssilattia on täynnä. Mekin olemme (molemmat) jääneet koukkuun. Tämä kuume taitaa valitettavasti jatkua kotiinpaluun jälkeenkin joten varokaa vaan, nämä kaksi ovat ruvenneet tanssimaan!

Lauantaina meno jatkui Mercury Bar´ssa ja ja minkäs muun kuin Coconut bandin rytmittämänä. Sieltä jatkettiin pahamaineisen valtionhotellin yökerhoon, Bawaniin.

Viikonlopun aamuherätyksistä vastasi kukon lisäksi Australian GP, joka nostatteli taas kovaa F1-kuumetta. Eiköhän näillä lämmöillä selvitä niistä kauhulla odottamistani lumihangistakin, jotka toivon mukaan pian haihtuvat.

Kuvassa Livingstonen kisu sunnuntai-iltapäivänä. Silläkin taisi olla rankka viikonloppu.

Uutta ja vanhaa kotikulmilla

Popo Bawa (K16)

Täysikuu paljasti uuden puolen Sansibarista: kummitusjutut. Ja ketkä pelkäsivät Jambianin pimeässä yössä eniten? Miehet. Eivätkä syyttä.

Jos kuulet yöllä rapinaa katolta, näet pienen savupilven ja haistat pahan hajun, kyseessä on luultavasti pahamaineinen Popo Bawa (”lepakon siipi”), miesten suuri kauhu. Tämä olomuotoaan vaihtava demoni nimittäin tunkeutuu yöllä sisälle ovien läpi ja hyväksikäyttää miehiä.

Sansibarilta lähtöisin olevasta Popo Bawasta on havaintoja jo 1960-luvulta naapurisaarelta Pembalta, jossa se kylvi kauhua. Sen jälkeen se on ahdistellut miehiä Ungujalla ja näyttäytynyt jo mantereellakin. Erityisen aktiivinen se on vaalien aikaan, vaikkei tiettävästi itse ole politiikasta kovin kiinnostunut.

Ymmärrettävästi miehet ovat hämillään demonin öisistä vierailuista. Salailu ei kuitenkaan auta. Jos ei heti aamulla kerro kaikille mitä on tapahtunut, se palaa uudelleen ja uudelleen. Kun sana demonin ilmestymisestä kiirii kylään, miehet pakenevat joukolla ulos nukkumaan. Omassa sängyssään kukaan ei ole turvassa.

Jambianin yössä Popo Bawa ei tiettävästi näyttäytynyt, tai ainakaan kukaan ei uskaltanut tunnustaa. Osa seurueesta oli kuitenkin varmuudeksi siirtynyt nukkumaan rantatuoleihin.

Tahirin elämänohjeita

Sansibarin säntillisin ja kohteliain mies, Mr. Tahir. Hänen kyydissään olemme taittaneet kaikki Jambianin viikonloppureissut. Täysin täkäläisestä käytännöstä poiketen hän on aina minuutilleen sovitussa paikassa meitä odottamassa, ellei sitten etuajassa. No, kerran ei ollut, mutta kurvasi pian paikalle ja auton vielä liikkuessa huusi iloisesti että anteeksi, kaksi minuuttia myöhässä. Oli jäänyt liikenneruuhkaan.

Ajelin yksi aamupäivä Tahirin kyydissä kaupungin laitamille kissanhoitokeikalle, kun niiden isäntä oli lomareissulla. Tuli oiva tilaisuus rupatella siinä samalla muustakin kuin säästä ja autoja pysäyttelevistä poliiseista, jotka pyytävät rahaa tai Coca Colaa. Tahir avasikin keskustelun yllättävällä kysymyksellä: Eikö teillä ole lapsia? Voi jee, ajattelin, tämähän on ihan lempiaiheeni. Annoin vakiovastaukseni (jota on hiottu Kambodzhassa vuosikaudet) ja luulin, että voidaan vaihtaa aihetta. Mutta keskustelu saikin uuden käänteen. Minkä ikäinen olet? Ai niin vanha jo, saman ikäinen kuin minä, ihanko totta? Mutta, ei vielä ole myöhäistä. Älä sano että ei enää, kyllä se vielä on ihan mahdollista. Katsopas, teet yhden lapsen ja olet sen kanssa muutaman kuukauden kotona. Sitten annat sen äidillesi hoitoon ja voit taas jatkaa työntekoa ja matkustamista niin paljon kuin haluat. Eikö niin?

Näin minua neuvoi siis muslimies, arabi. Itse asiassa täällä näkee paljonkin koulutettuja itsenäisiä naisia, jotka ovat onnistuneet yhdistämään perheen ja uran. Ajat muuttuvat ja samoin omat, Suomessa juurrutetut stereotypiat, esimerkiksi juuri muslimikulttuurista. En sano, että naisen asema olisi täällä helppo, mutta kyllä Stone Townissa näkee isiäkin lapsia hoitamassa ja pyykkiä ripustamassa. Minusta näyttää, että täällä ovat perheet ymmärtäneet naisten kouluttamisen merkityksen paljon paremmin kuin esimerkiksi Kambodzhassa. Täällä kasvaa uusi sukupolvi itsevarmoja nuoria tyttöjä, jotka potkivat kadulla palloa sulassa sovussa poikien kanssa.

Jatkoimme keskustelua samasta teemasta. Kyselin, että minkä ikäisinä zanzibarit menevät naimisiin. Ihan missä iässä vaan, Tahir vastasi. Mutta jos avioliitto solmitaan nuorena, vaikkapa vain vähän yli 20-vuotiaana, on suvun velvollisuus katsoa perään. Ei niin nuoret vielä ymmärrä mitään parisuhteesta ja sitoutumisesta, aivot kun vasta asettuvat siinä 30-35 -vuotiaana. Mutta vanhemmat katsovat perään ja puhuvat tarvittaessa järkeä, jos nuoret rupeavat käyttäytymään tyhmästi.

Tulimme takaisin kaupunkiin ja mielenkiintoiset jutut jäivät ihan kesken. Soita milloin vain kun tarvitset kyytiä, minä kyllä tulen. Oli mukava jutella kanssasi.

Seuraavan keskustelun aiheena voisikin olla se, miksi ja milloin miehet ottavat sen toisen vaimon. Se kun on täällä ihan normi käytäntö.

Ja äiti, ei hätää. En innostunut Tahirin neuvosta kuitenkaan.

Talkin´is free, sister

Voi että täällä puhua pälpätetään. Kaduilla ja kaupoissa, tutuille ja tuntemattomille. Ja vieläpä ilman kännykkää. Ei tarvitse kuin kävellä ulos hotellihuoneesta kun on joku jo kysymässä että mitä kuuluu, mihin olet menossa, missä husband on. Kadulla alkaa toinen tenttauskierros: Hei, kuis kulkee tänään, etsitkö kauppaa vai minua, tarvitsetko taksia, venettä, opasta kaupungille, poikaystävää? Minä muistan sinut, ostatko tänään huivin, näin sinut eilen tuolla, menetkö sinne nyt, miksi et halua jutella, oletko väsynyt, mikä on nimesi? Jambo baby, mambo wipi, habari ghani.

Suomalaiselle tämä on välillä ylenpalttisen sosiaalista. Parhaiten pärjää – ja yleensä pärjäänkin – vaan vastailemalla, moikkailemalla ja joskus jään keskustelemaankin. Mutta aina ei vaan jaksa. Yksi kaveri loukkaantui, kun olin hänestä vähän tyly (tervehdin suomalaisittain eli sanoin sentään jotain). Sain puhuttelun. Täällä meillä kuuluu kysellä ja vastailla, tajuatko? Tämä on meidän tapamme. Puhuminen ei maksa mitään. Jos olet täällä, sinun täytyy noudattaa paikallisia tapoja, onko selvä?

Maassa maan tavalla, niin se menee. Ja mukavasti se läpänheitto tuntuu tarttuvan täällä mzunguihinkin. Ihmiset avautuvat ihan eri tavalla kuin tavallisesti, keskustelut ovat avoimia ja syvällisiä. Liekö syynä sitten tämä ympäristö, auringon pehmentämä pää vaiko malarialääkitys?

Muutos säätyypissä

Sadeaika tekee pikku hiljaa tuloaan. Tuuli kääntää suuntaa. Pasaatituuli on alkanut puhaltaa lounaasta. Se vei aikoinaan kauppalaivat kohti Intiaa. Vuoden kuumin jakso on lämmittänyt meren ja erityisesti riuttojen ja rannan väliset alueet sellaisiin lukemiin, että vuorovesi tuo rantaan kuollutta merilevää. Kaloja nousee pintaan kun niiden sisäelimet kypsyvät. Meri on kuin kuuma kylpyamme. Taivaanrannassa jyrisee, mutta vettä on saatu vasta muutama pisara. Ilma on hautovan helteinen, aurinko luo pilvien lomasta polttavia säteitään.

Ulkomaailma on ollut etäinen eikä vähiten siksi, että televisiosta ei välillä näy yhtään uutiskanavaa. Monesti menee päiviä etten edes avaa televisiota. Nyt loistava Aljazeera on tullut takaisin. Muut kanavat ovat yksi paikallinen swahilikanava, yksi elokuvakanava ja kaksi urheilukanavaa, joilta tulee jalkapalloa ja krikettiä. Eilen istuttiin omalla kattoterassilla intialaisseurueessa, joka kannusti maamiehensä voittoon. En ymmärtänyt pisteidenlaskusta yhtään mitään, mutta husband tuntuu jo olevan vähän koukussakin lajiin saatuaan yksi ilta hyvän opastuksen intialaiselta keittiömestariltamme. Minusta touhussa ei ollut oikein mitään logiikkaa ja juuri kun luulin, että tiedän montako lyöntiä pitää vielä odottaa, niin ottelu olikin ohi. Taidan pysytellä jalkapallon äärellä (jossa jotenkin pysyn kärryillä pisteidenlaskussa), joka täällä(kin) on se kaikkien lajien kuningas. Sitä tulee televisiosta tauotta, sitä potkitaan kaduilla, rannalla, urheilukentillä. Ja täkäläisille yksi joukkue on ylitse muiden: Chelsea (en tiedä tarpeeksi että osaisin sanoa miksi, kertokaa).

Urheilukanavalla on lupailtu lähetystä Australian GP:stä, F1-kauden avauksesta (kun Bahrainin grand prix jouduttiin perumaan). Kisakatsomon kasaus on jo käynnissä. Siitä se kausi taas lähtee.


Merileväviljelmät laskuveden aikaan. Kuva Jambianista melkein puolen kilometrin päässä rannasta kun koko merenpohja on paljastunut. Nousuvesi peittää viljelmät noin kolmen metrin syvyyteen.

Alla etelänristin

Coco Beachin kuusihenkinen seurue jätti monenmoisia jälkiä niin rantahiekkaan kuin omiin mieliinsäkin. Viikonlopun sääntönä oli, että työasioista ei puhuta. Jouduin vilauttamaan miehille muutaman kerran keltaista korttia, mutta punaisilta säästyttiin. Sen sijaan tartuttiin hetkeen. Kellumiset häikäisevän turkoosissa meressä, sinisen portugalilaisen puraisut (salakavala pieni meduusa), suussa sulavat changu-kalat ja hummerit, päivänokoset rantatuolissa, syvällinen ja kiihkeä kirjallisuuspiirin kokoontuminen White Masai-kirjasta (johon osallistuivat myös lopulta nekin jotka eivät sitä olleet lukeneet), öinen retki pössyiseen reggae-baariin, jossa rastapojat opettivat rummutuksen alkeita turistitytöille. Molempina iltoina heittäydyimme koko jengi kuin pikkulapset pimeälle rannalle selinmakuulle katselemaan etelänristin nousua. Otava roikkui pohjoisessa ylösalaisin, kuin tipahtamaisillaan. Ajatukset sinkoilivat kotiin, maailmalle, elämään.

Maaliskuu ja samalla kolmas kuukausi täällä alkoi. Olen kertonut lähinnä vapaa-ajastamme, viikonlopuista ja retkistä. Siinä sivussa ollaan tietysti päästy kaiken aikaa syvemmälle myös itse Sansibariin, sen ihmisiin ja arkeen. Olen jo tuttu näky kaduilla ja kuppiloissa, moni tervehtii nimellä. Viimeinen kuukausi tuo haasteen päästä entistä syvemmälle myös siihen, mitä projekti täällä oikeasti tekee ja on saanut aikaiseksi. Saan kädet kunnolla saveen minäkin ja ne jo syyhyävät.

Mark ja poikansa Tom haastoivat Jambianin lapset jalkapallo-otteluun. Voi mikä tuuletus kun tyttöjen joukkue teki maalin!