Hullu kolmikko

Viime päiviin on on mahtunut yhdet läksiäiset, jonkinmoinen vatsatauti, safarireissun varaus ja kahden yön reissu rannikolle – minnepä muualle kuin Coco Beachille. Hollantilaisvahvistus Tom oli matkassa mukana. Vitsailimme, että luvassa on taas yksi tylsä viikonloppu rannalla. Miten väärässä olimme.

Pari päivää puhaltanut kova tuuli oli heitellyt lehtiä ja roskia kaikkialle ja lennättänyt yhden hotellimme pihakatoksista tiehensä. Merilevää oli ajautunut rantaan röykkiöittäin. Tuuli oli kuitenkin tyyntymään päin ja meri asettumassa. Myrskyisiltä vesiltä oli onnistuttu saamaan mustekalaa ja changua, joten istuimme kantapöytäämme valkealle hiekalle ja jäimme vesi kielellä odottamaan. Sitten meni sähköt. Söimme kynttilänvalossa ja ihailimme päällämme kaartuvaa päiväntasaajan tähtitaivasta. Se on todella kuin kupoli, täynnä tuikkivia tähtiä ja pumpulimaisia tähtisumuja.

Sähköttömyys tarkoitti nihkeitä yöunia (ilman kattoropellia) hyttysverkkojen sisällä. Aamulla heräsimme kovaääniseen keskusteluun. Paikalliset maahanmuuttoviranomaiset olivat tulleet vierailulle ja kiusasivat ”kesämökkimme” belgialaista johtajatarta, Elisaa. Mitään huomautettavaa ei viranomaisten harmiksi löytynyt, joten he joutuivat lähtemään tyhjin käsin. Pian kävi ilmi että ei aivan, sillä Elisan kännykkä katosi pöydältä samassa yhteydessä. Noin niinkuin muistutuksena siitä, kuka täällä määrää. Tällä välin Tom kävi kytkemässä generaattorin päälle yhdistämällä johdot ja käärimällä koko paketin teipillä. Kahvinkeitin saatiin päälle ja aamiaista pöytään. Herttainen tarjoilijapoika Baju kantoi pöytään valtavat lasilliset juuri puristettua hedelmämehua ja hups, ne kaatuivat kaikki kolme ja lirisivät paksuna keltaisena massana pitkin pöytää. Hakuna matata, sanoimme ja autoimme häntä korjaamaan jälkiä. Hyvin alkanut päivä, eh?

Elisa lähti kaupunkiin hankkimaan uutta puhelinta ja me onnistuimme sillä välin rikkomaan lähes kaikkia hotellin sääntöjä: ostimme kävelylenkillä kaksi valtavaa hummeria ja toimme ne laitettavaksi keittiöömme, nappasimme rannalta hierojan ja kutsuimme hänet hotellin pihaan ja neuvottelimme meriretkestä kipparin kanssa, jota Elisa ei tunne. Otimme hänen welcome home –toivotuksen ehkä liiankin kirjaimellisesti.

No, kanta-asiakkaita ymmärretään ja lupasimme jatkossa käyttäytyä paremmin. Elisa itse asiassa ehdotti, että vain miehet olisivat palanneet kaupunkiin ja että minä olisin jäänyt auttamaan Coco Beachiin. Houkutti kyllä, ehkä ensi kerralla jään.

Kyläläisten kalastajaveneen pohja oli korjattu mutta tarvittiin Jambianin vahvimmat miehet apuun, että vene saatiin vesille. Toki Coco Beachin salskeat mzungut käytiin komentamassa töihin (husband ja Tom videolla vierekkäin). Pitkän ja hikisen urakan jälkeen vene on nyt meressä ja meillä tiedossa ilmainen kalastusreissu.

Swahili House

Paikan nimi tiedossa. Katuosoite tiedossa. Ei välttämättä auta. Eilinen illallispaikkamme sijaitsee keskellä Stone Townin labyrinttiä, jossa navigointi on päiväsaikaankin haastavaa. Muu seurue oli ajatellut mennä taksilla. Mihin asti, kysyin. Autolla ei pääse lähellekään koska kujat ovat niin kapeita. Niinpä kuusihenkinen karavaanimme teki matkaa jalkaisin. Koska oli jo hämärää, päätimme ottaa varman päälle ja palkkasimme paikallisen kaverin opastamaan meidät perille. Se on helppoa, sillä mihin vain pysähtyy, on joku heti tiedustelemassa miten voisi olla avuksi. Nämä katujen hengailijat ovat panneet minut merkille. Jambo, minä tiedän sinut! Kuinka olet vieläkin täällä? Kyllä sinä jo tarvitset seuraa, minä voisin ruveta. Kätellään nyt edes ja sovitaan milloin jutellaan lisää. Sinulla on aina kiire, onko huomenna aikaa, minä odotan sinua tässä? Mambo Sister (kera nyrkkitervehdyksen).

Swahili House siis löytyi ja jyrkkien puuportaiden kipuaminen viidenteen kerrokseen kattoterassille kannatti. Paikka on kuuluisa ruuastaan ja jo listalta huomasi, että kyseessä on fine dining. Bouillabaisse sansibarilaisittain: puolikas hummeri, katkarapuja, mustekalaa ja kalaa. Kyllä siitä 12 euroa kannatti maksaa. Myös muut olivat tyytyväisiä annoksiinsa. Iltatuuli puhalsi ja minareeteista kajahti kello kahdeksan rukous, joka vyöryää kaupungin yli huumaavana kakofoniana.

Kadut olivat pimentyneet kun suunnistimme takaisin kaupungin rantaan. Reittejä on erityisen vaikea tunnistaa pimeässä, mutta jonkinmoinen suuntavaisto on näinä viikkoina jo kehittynyt. Putkahdimme ulos labyrintistä Forodhanin puiston kulmalle, missä on iltaisin paikallisten suosima ruokatori. Ehkäpä sinne seuraavaksi.

Takaisin rannalle

Onkohan biitsillä tänään vettä? Siitä ei Jambianissa voi koskaan olla varma. Lauantaina aamupäivästä vesi oli paennut kauas, satojen metrien päähän. Paljastuneella merenpohjalla on hauska tehdä tutkimusretkiä valkoisessa perunajauhomaisessa hiekassa tillustellen.

Kun aaltojen kohina voimistuu kaukana koralliriutan reunalla vesi alkaa nousta. Ensin se lirisee pieninä kirkkaina vanoina lampareiksi, ja pian turkoosi vesi valuu rantahiekalle asti. Pohjastaan hiekassa kiinni olevat veneet kelluvat yhtäkkiä vedessä ja aallot läpsyttelevät rantaan.

Eipä Jambianissa muuta tekemistä olekaan kuin seurata vuoroveden nousua ja laskua, lukea kirjaa ja pähkäillä mitä syödä illalla. Tällä kertaa päivän saalis oli changu. Sitä siis grillattuna, oma kala molemmille. Alle vähän liiankin herkullisia mustekalan lonkeroita.

Maasai tuli myymään koruja ja husbandille löytyi upea ranneke. Sitten saapui vanhempi afrikkalaismies, joka myi kankaita pyöränsä tarakalta. En voinut vastustaa. Mistä olette kotoisin, hän tiedusteli. Aa, Finland! Helsinki! And Martti Ahtisaari, your former president. Kuinka moni kadunmies Suomessa osaa kertoa mikä on Tansanian pääkaupunki (ei muuten ole Dar es Salaam) ja mainita jonkun maan presidenteistä?

Mies osasi myös myydä, sillä kaksi kangasta tarttui haaviin. Mutta yllättynyt hän oli siitä, että olin onnistunut tinkimään Stone Townin kangamarketilla paremmat hinnat kuin hän itse. Tuolla iholla siihen hintaan, sinähän olet mzungu! Aasian oppeja, sanoin hymyillen.

Kuvassa maisema bungalowin terassilta.

Tutkimusmatkalla

Sunsetterit ovat ihan käsite, mutta miten olisi moonriserit, kuunnostattajat? Eilen päästiin vertailemaan näitä kahta hotellin kattoterassilla. Shown osa yksi eli auringon tipahtaminen mereen tapahtui terassin toisella puolella ja sitten kiiruhdettiin toiselle puolelle seuraamaan osaa kaksi eli täydenkuun nousua kaupungin ja minareettien takaa. Olipahan mykistävä spektaakkeli, jota todistimme suomalais-hollantilais-australiasvoimin. Sen päälle ei voinut kun istahtaa alas ja nauttia iltatuulesta, joka puhaltaa halki terassin. Ja tilata tietysti kalaa kookosmaidossa swahililistalta (ja pizzaa husbandille).

Takana oli pitkä päivä saarta kiertäen projektin ekskursiolla, jonne minutkin kutsuttiin mukaan. Sain kunnian istua samassa autossa Mr. Muhammad Salim Suleimanin kanssa, joka on kokenein Sansibarin maa-asiaintuntija. Vaikka Ungujan saari on suhteellisen pieni, sen geologia ja luonto on varsin kiehtova ja monipuolinen. Saari sijaitsee neljän eri mannerlaatan liittymäkohdassa, joka muodostaa kuin ristin saaren päälle. Läntiset laatat ovat olleet aikonaan osa Afrikan mannerta ja niihin yhdistynyt itäpuoli on koralliriuttaa. Tämä näkyi hyvin maaperässä ja kasvilajeissa, kun sain loistavan opastuksen vieressäni istuneelta geologilta. Kävimme Masinginin metsässä, joka sijaitsee saaren korkeimmalla kohdalla noin 200 metriä merenpinnasta. Iloinen kilkutus kuului kun polttopoita hakattiin – laittomasti. Jatkoimme sokeriruokoviljelmille, jotka kiinalaiset perustivat saarelle 1960-luvulla. Alueella toimiva tehdas on nykyään intialaisomistuksessa ja siellä tehdään alkoholia. Sinänsä mielenkiintoista, kun sitä ei täällä käytetä. Virallisesti. Lounastimme palmujen ja pandanusten alla rannalla Pongwessa itärannikolla ja ajoimme halki kookosmetsien ja riisiviljelmien katsastamaan aluetta, joka on kaavoitettu uudeksi kaupungiksi. Keskelle nousi yliopiston uusi kampus.

Pää täynnä uutta tietoa ja upeita maisemia. Tahtoo lisää. Huomenna kutsuu Coco beach.

Mzungun silmin

Uusi aamu Stone Townissa. Tuoreet hedelmät kattoterassilla ja paistetut munat, jotka tällä kertaa pysyivät lautasella. Eilen varis onnistui ne ryöstämään. Saarella on varisongelma, josta joku toinen kerta tarkemmin.

Satamaa kohti lähestyi aamulla iso risteilijä, joka tulee Etelä-Afrikasta. Piipahtaa kaupungissa päivän verran, joten tänään on kauppiailla luvassa hyvät tienestit. Ostin eilen yhdeltä maasailta kauniin käsinpunotun korin, johon sain kaikki kylpyhuoneen purnukat sievästi piiloon. Tingin, tietysti. Hinta tippuu lähes aina melkein puoleen, kun kertoo että on ”resident”. Vaikkakin mzungu, valkoinen. Löysin myös aivan uskomattoman myymälän, jonka takahuone on varsinainen tarunhohtoinen aarreaitta. Hyllyt ovat tupaten täynnä erilaisia pölyisiä vanhoja esineitä ympäri Aasiaa ja Afrikkaa. Tavaranpaljoutta ihmetellessäni kuulin yhtäkkiä suomea. Sisään astui kaksi pariskuntaa. Säikäytin heidät huoneen nurkasta sanomalla että ahaa, suomea. He katsoivat minua ensin epäluuloisina, voiko tuo musta-asuinen huiviin verhoutunut olio olla suomalainen. Olen olen. Maamiehet olivat tulleet kaupunkiin päiväretkelle, joka aloitettiin torilta. Olivat siellä juuri ihmetelleet, että miten kukaan voi tällaisessa paikassa asua. Tori onkin aika shokeeraava paikka aloittaa kaupunkiin tutustuminen (tosin hyvinkin selkeä, sukkuloin siellä jo ihan tottuneesti). Halusivat kuulla heti tarkemmin että miten pärjäilen Stone Townissa. Ja pärjäänhän minä, koko ajan vaan paremmin.

Itse asiassa kaupungissa on hyvinkin turvallinen olo. Vastaantulijat tervehtivät ja myyjät yrittävät houkutella liikkeisiinsä, mutta jättävät nopeasti rauhaan kun sanon että kiitos, ei nyt. Tervehdyksiin liitetään aina myös joku sana kuvaamaan henkilöä, iästä ja säädystä riippuen. Tässä iässä määrittely tuntuu olevan hankalaa, sillä olen vaihtelevasti joko bibi, sister, nice lady, mami tai missy. Mutta onneksi en vielä mama kertaakaan. Ja osaan minä jo vastatakin tervehdyksiin. Jambo – Jambo (Moikka – Moi vaan). Mambo – Poa (Kuis kulkee – Hienosti, cool). Habari? – Mzuri (Miten voit – Hyvin).

Olen ilmeisesti myös päässyt täkäläiseen rentoon kävelyrytmiin kiinni, sillä aika harvoin enää huudellaan pole pole (hitaammin). Tervehdin, kurkin ovenraosta, potkaisen kohti tulevan jalkapallon, väistelen kärryjä ja fillareita ja ahmin aurinkolasien läpi tätä ihmisten kirjoa: värikkäästi pukeutuneita afrikkalaisia, arabeja valkoisissa asuissaan ja hatuissaan, hunnutettuja pieniä koululaistyttöjä, kangoihin ja koruihin verhoiltuja maasaita ja hassuja safariasuisia turisteja. Hakuna matata sister, you are now in Zanzibar.

Coco Mer & lots of pilipili

Jos joku olisi väittänyt puoli vuotta sitten, että ensi talvena olet Sansibarilla purjehtimassa dhowlla kahden suomalaisen kanssa, olisin voinut lyödä tuhat guldenia vetoa ettei sellaista tapahdu. Hollantilainen Tom nautti rennosta menosta Jambianissa ihan yhtä paljon kuin mekin. Coco Mer osoittautui pieneksi paratiisiksi turkoosin meren äärellä kookospalmujen alla. Snorklausta koralliriutalla kalojen, meritähtien ja hummereiden seassa, kiireetöntä mutta syvällistä rupattelua varpaat valkoisessa hiekassa, marlinia grillistä, mustekalaa fritattuna ja terästettynä kokin salaisella pilipili-tahnalla, jossa oli ainakin rutkasti chiliä ja limeä. Täydellistä.

Stone Town on pimentynyt ja hiljentynyt, iltarukous kajahti juuri minareeteista. Televisiossa Aljazeeran uutiset maailmalta. Mieli levollinen ja iholla vielä suolaveden ja auringon lämpö.

Ijumaa - perjantai

Alan jo mukavasti laitostua tähän hotellielämään. Aamiainen, pyykit, siivooja, respan kuviot... Jotenkin seisahtanut olo, kun yhtäkkiä tulikin näin valmista. Kiihkeä kodinrakennus päättyi kertaheitolla eikä enää tarvitse käydä metsästämässä wc-paperia, mehua, leipää ja mitä milloinkin sattuu mistäkin saamaan.

Eilen sataa tihutteli koko päivän ja ilman kosteus oli mahtava. Sitten meni sähköt. Ei ilmastointia, tv:tä. nettiä, kuumaa teevettä ja puhelimenkin akku piippasi sopivasti tyhjää. Ilmeisesti ei myöskään generaattoria, tai ainakaan sitä ei kytketty päälle. Viime vuonna tähän aikaan Sansibarilla oli kolmen kuukauden sähkökatko, kun joku iso kaapeli hajosi. Se arvatenkin vaikeutti elämää aika lailla ja turistien määrä romahti siinä sivussa. Eihän täällä turisti ilman ilmastointia, nettiä ja kylmiä juomia pärjää. Enkä tiedä pärjäisinkö itsekään kolmea kuukautta. Eilinen katko kesti onneksi vain reilun tunnin.

Varasin meille huoneen yhdeksi yöksi pienestä ranskalaismanageroidusta Auberge Coco Mer -hotellista saaren itärannikolta, Jambianista. Takavuosien suosikkiravintolani Stone Townissa, Fisherman, oli juuri näiden kavereiden pitämä. Valitettavasti paikka on sittemmin suljettu, mutta toivoa on että herkullista seafoodia on tarjolla lauantaina. Vielä pitää selvittää vuoroveden nousu- ja laskuajat, jotta tietää mihin aikaan voisi yrittää snorklaamaan.

Mutta nyt ulos aurinkoiseen aamuun ja Stone Townin syövereihin. Olen jo löytänyt lupaavia paikkoja kalatorin ja kangatorin kulmilta, missä hinnat ovat jotain ihan muuta kuin ilmastoiduissa turistikaupoissa. Ensimmäiset kangatkin on jo hankittu.

Kukkokiekuu

Luomuvekkari kiekaisi naapurin pihassa jo kolmelta yöllä, pilkkopimeässä. Musta kukko kirjavine kanoineen yöpyy puiden oksilla, mikä näyttää aika erikoiselle. Lienevätkö lähiruokaa aamiaisen omelettimunat, joita sai ainakin tänään odotella hyvän tovin. Muuten aamiainen oli ihan toimiva ja tarjolla oli jopa tuoretta ananasta, melonia ja papaijaa.

Olen möbleerannut huoneen jo mieluiseksi, antanut ylimääräiset tyynyt ja peitot pois ja pesetyttänyt husbandin työvaatteet. Hyvin tuntuu kaikki pelaavan. Myös hotellin yhteydessä oleva Lemon spa, jossa otin ihanan deep tissue massage -käsittelyn. Autuaallinen olo ja tukka ihan öljyssä.

Sitä ennen yllätti rankkasade, jota pakenin kirjakauppaan. Vesi piiskasi peltikattoja ja virtasi kaduilla. Reitti hotellille oli poikki, mutta kun vedenpinta vähän laski niin loikin märin sandaalein suurimpien monttujen yli. Bibi bibi, huuteli turistikaupan miesmyyjä menoani pitkässä hameessa ja huivi harteilla. En ole vielä antanut periksi pukeutumiskoodille, vaikka suurin osa turisteista - italialaiset varsinkin - vetää täällä huoleti minimaalisissa rantamekoissa ja mikroshortseissa pätkän vertaa paikallisia tapoja kunnioittamatta.

Uusi maisema ja naapurusto. Siellä se kukkokin yrittää banaanipuiden katveessa saada taas ääntään kuuluville varisten raakunnan yli. Sansibarin yleisimmät linnut (omakohtainen havainto): varis, varpunen ja kukko. Kovin on eksoottista.

Sähäkkä muutto

Eilisiltana tuli ylitsepääsemätön ongelma vastaan. Kämpän voi aina siivota, sinne voi ostaa tarvitsemansa tavarat, lukot voi vaihtaa, hyttysverkot voi korjata ja vaihtaa metallisiin... ne kaikki voi fiksata. Ja melkein mitä vain ollaan totuttu kestämään, remontin ääniä, sisään kurkkivia miehiä, maalinkatkua, satunnaisesti vetäviä vessoja, sisään pyrkiviä rottia ja jopa takapihan kaatopaikkaa ja sen sakeita kitkeränkatkuisia savupilviä. Mutta sähköjen kanssa ei ruveta leikkimään. Illalla odotti suihkussa yllätys, sillä vesihanasta tuli kunnon sähköisku. Samoin kaikista pistorasioista. Tietysti piti oikein molempien kokeilla. Uusi yritys varvastossut jalassa: ei enää jytkyjä. Nihkeän suihkuttoman yön ja aamun jälkeen saatiin sähkömies paikalle. Vika paikannettiin vierashuoneen ilmastointilaitteeseen, joka kytkettiin pois päältä. Now okei, no problem, sanoi isännöitsijä. Jotenkin alkoi tuntua siltä, että tässä leikitään nyt aika vaarallista kotileikkiä. Seuraava isku voi tulla mistä vain ja sen jälkeen voi projektissa olla yksi neuvonantaja vähemmän.

Niinpä me päätimme luovuttaa, sillä sähköjen asentamiseen tai maadottamiseen ei osaaminen riitä kummallakaan. Muutimme saman tien parin korttelin päähän Chavda hotelliin. Keräsimme kaikki tavaramme, jotka juuri oli saatu hienosti järjestettyä ympäri asuntoa, ja kannoimme ne laukuissa ja nyssyköissä Chavdan respaan. Saimme huoneen ylimmästä neljännestä kerroksesta ja ikkunoista pilkottaa merikin. Katolla on ravintola hulppealla panoraamamaisemalla yli kaupungin. Siellä tarjoillaan myös aamiainen.

Nyt on taas kaikki pussit ja purnukat purettu ja järjestetty, aika lailla ahtaampiin tiloihin tosin. Mutta olo on helpottunut. Pakko tämä oli tehdä. Käymme vielä illalla hakemassa kuivamaan jääneet pyykit ja rupeamme sitten viettämään tylsää mutta turvallista hotellielämää.

Kendwa Rocks

Takana leppoisa sunnuntaipäivä rannalla, jonne ajettiin pikkubussilla suomalaisseurueessa - yhdellä hollantilaisherralla vahvistettuna. Ajomatkaa kertyi noin tunti, mukaanlukien pysähdys puolivälissä poliisiaseman edessä kun 7-vuotiaalle Jasminille tuli huono olo. Se kuitenkin meni nopeasti ohi kun pääsimme turkoosiakin turkoosimman veden äärelle ja valkoisena hohtavalle hiekalle. Kendwa on melkein saaren pohjoiskärjessä länsirannikolla. Siellä vuorovesi ei ole yhtä voimakas kuin itärannikolla, joten uimaan pääsee helposti mihin aikaan vain. Ja kyllä me uimmekin!

Välillä vetäydyttiin rantabaariin lounaalle. Päivän kalaksi suositeltiin king fish kookosmaidossa. Tilasin tietysti sitä. Puolen tunnin kuluttua tultiin kertomaan, että don´t have king fish. No onko mitään tuoretta kalaa? On, tonnikalaa. Sitä sitten, vaikkei ehkä kaikkein ekologisin valinta. Annoksen teko kesti tunnin, mutta oli odottamisen arvoinen. Tempuraa (fritattuja katkarapuja ja vihanneksia) tilanneet saivat annoksensa vartissa.

Eilen teimme laskuveden aikaan pitkän ja hikisen kävelylenkin Stone Townista etelään. Kalastajaveneitä, jalkapallon potkijoita, satunnaisia kulkijoita. Minulla oli reissun jälkeen vielä virtaa joten jatkoin kaupungin rannalle kirjan kanssa. Istahdin yhteen kivenkokoon Serena Hotellin edustalle. Joku tuli viereeni. Paikallinen mies, joka yllättäen heitti kaikki vaatteet yltään ja kirmasi veteen pakarat heiluen. Ajattelin että en ole moksiskaan ja painoin kasvot kiinni kirjaan. Mies nousi merestä ja tulikin siihen viereeni istumaan. Jambo! Paiskasin kirjan kiinni ja sanoin että jaahas, ilmeisesti täytyy tästä häipyä. Suututti vietävästi, mutta illalla jo nauratti.
Riittääpä muisteltavaa kiikkustuolissa... tai ehkä riippukeinussa minun tapauksessani.

PS. Kiitos monista kommenteista!

Virityksiä viikonlopulle

Kuten aina, ensimmäinen viikko on mennyt minun osaltani lähinnä kotimiehenä erinäisiä remonttimiehiä ja fiksereitä odotellen. Täällä kun ei varsinkaan tuon kellon kanssa hötkyillä, niin pakko on vaan odottaa kärsivällisesti jottei hommat siirry seuraavalle viikolle. Juuri nyt odotan takaisin miestä, joka kävi hetki sitten mittaamassa meidän verkkoseinän alaosan uuden metallisen verkon virittämistä varten. Rotta nimittäin tuli eilen uudestaan, vaikka tukin aukon kaapista ottamallani hyllyllä. Se oli kaatanut sen kumoon mutta pettyi varmasti, koskapa keittiön ovi oli tällä kertaa kiinni. Kunhan verkko vaihtuu metalliseksi pääsen vihdoin käymään pitkän ostoslistani kanssa vähän kaupungin ulkopuolella olevaan Kwality Supermarketiin, josta toivottavasti löytyy myös rotanmyrkkyä.

Pikaisesti olen ehtinyt kaupunkiakin katsastaa ja yllättävän vähän se on muuttunut sitten viime visiitin. Uusia hotelleja ja ravintoloita on tullut ja turistien määrä lisääntynyt melkoisesti. Hintataso on yllättävänkin korkea. Eilen söimme herkulliset viiden euron curryannokset pienessä goalaisessa ravintolassa, mutta monissa paikoissa annosten hinnat ovat kympistä ylöspäin. Tottakai halpaa suomalaisittain, mutta tämän maan tasoon nähden todella kallista. Myös turistirihkama on hinnaltaan moninkertaista Aasian hintatasoon tottuneelle. Mikään shoppailukohde tämä siis ei ole, vaikka kieltämättä olen jo iskenyt silmäni näihin ihaniin afrikkalaisiin kankaisiin, kangoihin. Hiplailin niitä turistikaupassa, mutta ostoksille menen kangatorille, missä Sansibarin naiset asioivat.

Piipahdimme eilen iltakävelyn päätteeksi paikallisessa alkossa, joka sijaitsee vanhassa tutussa paikassa Kenyatta Roadilla. Se on edelleen pieni pimeä huone, jonne saa mennä vähän huonolla omallatunnolla, muslimimaassa kun ollaan. Mutta mikä muutos olikaan tapahtunut tarjonnassa! Kun kuusi vuotta sitten jännitimme löytyisikö ylipäätään mitään viiniä, notkuivat hyllyt nyt etelä-afrikkalaisia puna- valko- ja roseviinejä ja vieläpä edulliseen hintaan. Kun ojensimme valitsemamme valkoviinipullon miesmyyjälle, hän kumartui tiskin alle ja nousi jotain kourassaan iloisesti hymyillen: We have cider! En ollut uskoa silmiäni. Pääsenkin aloittamaan ensimmäisen perjantai-illan kylmällä Savanna Dry siiderillä. Villi arvaus, että eräälle toiselle maistuu ensimmäisen työviikon päälle kylmä Kilimanjaro eli Kili.

Roska-autoja ei tarvita, kun kaiken voi kätevästi polttaa takapihalla. Tässä palaa naapureiden uusien huonekalujen pakkausmateriaalit. Tietoneen näyttöruutu sentään pistettiin nuotiosta sivuun. Maisema keittiön ikkunasta. (Joo joo, tulee niitä turkooseja merikuviakin vielä...)

Mangoista pitävä vieras

Odottelen täällä projektin logistiikkavastaavaa eli Abdia kasaamaan meille eilen tuotua vaatekaappia ja siivoojaamme Mwandawaa (ääntyy Muandaua) siivoamaan tuhojälkiä. Meillä kävi nimittäin eilen vieraita.

Olimme eilen projektin väen kanssa yhteisellä illallisella. Kun tulimme kotiin niin huomasimme, että meidän keittiön roskis oli dyykattu. Epäilin syylliseksi sisällä aiemmin näkemääni gekkoa, mutta kun näin tarkemmin miten roskia oli retuuteltu niin tiesin, että kyseessä on vähän isompi otus. Tsekkasimme kaikki verkot ja aivan oikein, yhdessä oli reikä. Sen ison verkkoikkunan alakulmassa. Vierailijamme oli siis rotta. Näin niitä viisi kappaletta toissailtana sisäpihalla. Onneksi makuu- ja kylpyhuoneiden puuovet olivat kiinni, joten jäi vain keittiö ja olohuone tarkistettaviksi. Potkimme huonekaluja ja kurkimme taskulampulla. Ei mitään havaintoja vierailijasta, joten se oli ehtinyt ilmeisesti luikahtaa verkkoon puremastaan reiästä takaisin ulos.

Tein iltaravintolassa tuttavuutta mukavan kissan kanssa, joka tuli minua äänekkäästi tervehtimään ja kerjäsi rapsutuksia. Suostuisikohan se tulemaan meille töihin?

Hauskaa muuten huomata, miten erilainen rytmi täällä on kuin Aasiassa. Aurinko on noussut jo tunteja sitten, mutta vielä ei ole juuri mitään elämää. Maalareitakaan ei näy vaikka kello on jo puoli yhdeksän, kambodzhalaisittain lounasaika. Mwandawa sanoi tulevansa kahdeksalta tai oikeammin kello kaksi, aika ruvetaan laskemaan kuudesta. Noin ainakin periaatteessa. Ja nyt soi ovikello.

Pientä pintaremonttia

Kaksi tuntia kävelyä keittiötarvikkeita etsien ja tunti kylpyhuoneiden seinäkaakeleita kuuraten (alkeellista saa olla mutta ei likaista). Sekä sisällä että ulkona 34 astetta. Päivän urheilut siis hoidettu. Lucky Marketia on tullut jo ikävä, sillä täällä on yhä yllättävän vaikea löytää ihan perustarvikkeita. Kaupungissa ei ole yhtään varsinaista supermarkettia vieläkään, mikä on toisaalta ihan kivakin. Ero Phnom Penhiin on melkoinen joka suhteessa, nyt huomaa miten Kambodzha on vuosien varrella vaurastunut. Täällä kehitys näkyy lähinnä siinä, että kirjoitan kotona langattoman nettitikun välityksellä vaikka olemme olleet täällä vasta toista vuorokautta. Sähkö pätkii ja vessoja ei saa vetämään kunnolla mutta netti pelaa! Onkohan se ihan oikeaa kehitystä?

Kaksi miestä kantaa parhaillaan sisään vaatekomeron osia. Toivottavasti myös kasaavat sen. Sisäpihalla (jonne ei ole ikkunalaseja, vain seinän kokoinen aukko kaltereilla ja hyttysverkoilla) pystytetään rakennustelineitä seinien maalausta varten. Työmiehet näkevät siis suoraan sisään kaltereiden läpi. Olen kuin eläintarhan asukki. Onneksi vessassa ja kylpyhuoneessa on puiset ikkunaluukut, jotka voi sulkea. Maalausurakka tuskin kestää kovin pitkään, sillä rakennustelineiden vuokra on kova. Mutta pian meillä on korttelin siistein talo.

Jaaha, komeron osat saatiin sisään mutta sitä ei tietenkään pystytetty. Huomenna. Kuten lukon korjaus, pyykkinarujen asennus ulkoseinälle... No jos ei huomenna niin joku toinen päivä sitten. Kellä sitä nyt niin kiire olisi, pole pole bibi (slow down madam). Mangoaikakin vielä.

(Kuvassa maisema olohuoneen verkkoikkunasta sisäpihalle, oikealla meidän keittiön ja kylpyhuoneiden ikkunat)

Karibu!

Stone Town, Zanzibar

Kuusi ja puoli vuotta on kulunut viime reissustamme tänne. Paljon on tapahtunut tässä välillä ja täytyy sanoa, että kauheasti en ole tänne ikävöinyt. Melkein ihmettelen, että miksi en.

Lentomme sujuivat aikataulun mukaisesti, tervehdimme majesteetillista Kilimanjaroa ja ihailimme turkoosia korallin täplittämää merta hetkeä ennen laskeutumista Kisaunin lentokentälle. Marssimme ulos koneesta parijonossa halki kiitoradan, jolla oli lähdössä iso TUI:n kone. Meitä opastanut mies huusi ”Now stop!” ja kaikki tottelivat. Kun kone oli rullannut ohitsemme pääsimme jatkamaan kohti kenttärakennusta. Opastajamme sanoi ovella iloisesti ”Welcome to Zanzibar, karibu!”.

Rutinoituneina muodollisuuksien hoitajina saimme ensimmäisinä viisumit passeihimme ja nappasimme matkalaukut lähes suoraan kärryistä, joissa ne tuotiin sisälle. Astuimme ulos auringonpaisteeseen palmujen alle 30 asteen lämpötilaan. Meri tuoksui. Pakkanen ja lumiröykkiöt tuntuivat yhtäkkiä kuin pahalta unelta.

Asuntomme Stone Townissa sijaitsee kapealla kujalla, jolla ei taida olla edes nimeä. Autenttinen kivitalo puisine ikkunaluukkuineen ja sisään astutaan perinteikkäästä sansibarilaisesta puuovesta. Asunto on ollut tyhjillään jonkin aikaa, joten se oli pölyinen ja aika pinttynyt. En ole ensi kertaa kotia pystyttämässä näissä olosuhteissa, joten ei liene yllätys, että tasan vuorokausi tulostamme olen jo saanut perusasiat kuntoon, ostanut siivousvälineet ja värvännyt siivojan auttamaan alku-urakassa. Nyt kämppä on putsattu lattiasta kattoon ja rupeaa jo tuntumaan kodilta. Ja nyt toimii jo nettikin. Hakuna matata, kuten täällä todetaan lähes joka yhteydessä.

Ehdin myös eksyäkin ensimmäisen kerran tänään kun etsin vanhasta muistista Cash & Carry supermarkettia lähellä toria. Tunnin labyrinttikävelyn jälkeen sen lopulta löysin ja parin mutkan kautta vielä kotiinkin. kuulemma husband eksyi myös aamulla töihin kävellessään. Aivan oikein, todella kävelee töihin. Jo on aikoihin eletty.

Sansibarin blogi kuitataan täten virallisesti avatuksi, karibuni. Saa kommentoidakin.

(Maisema makuuhuoneen ylemmistä ikkunaruuduista, kun avaa puiset luukut ja vähän kurkottelee)

Nurmikkoa näkyy jo

Matka kohti Afrikkaa on alkanut ja olemme ensimmäisessä etapissa, Schipholissa. Päästiin samalla pakkasrajan paremmalle puolelle, sillä täällä odotti keväinen auringonpaiste, vihreä nurmi ja +4 astetta. Rupesi väkisinkin hymyilyttämään kun katselin koneesta ulos. Seuraavassa etapissa pitäisi näkyä lehtiä puissa, joten silloin jo varmaan hihkun riemusta.

Nyt odotellaan Kenya Airwaysin lentoa Nairobiin. Edessä on siis pitkä yö Afrikan yllä. Ja aamun sarastaessa savannin yllä on jäljellä vielä loppupyrähdys yli Kilimanjaron ja kohti merta. Sansibar, täältä tullaan.