Alla etelänristin

Coco Beachin kuusihenkinen seurue jätti monenmoisia jälkiä niin rantahiekkaan kuin omiin mieliinsäkin. Viikonlopun sääntönä oli, että työasioista ei puhuta. Jouduin vilauttamaan miehille muutaman kerran keltaista korttia, mutta punaisilta säästyttiin. Sen sijaan tartuttiin hetkeen. Kellumiset häikäisevän turkoosissa meressä, sinisen portugalilaisen puraisut (salakavala pieni meduusa), suussa sulavat changu-kalat ja hummerit, päivänokoset rantatuolissa, syvällinen ja kiihkeä kirjallisuuspiirin kokoontuminen White Masai-kirjasta (johon osallistuivat myös lopulta nekin jotka eivät sitä olleet lukeneet), öinen retki pössyiseen reggae-baariin, jossa rastapojat opettivat rummutuksen alkeita turistitytöille. Molempina iltoina heittäydyimme koko jengi kuin pikkulapset pimeälle rannalle selinmakuulle katselemaan etelänristin nousua. Otava roikkui pohjoisessa ylösalaisin, kuin tipahtamaisillaan. Ajatukset sinkoilivat kotiin, maailmalle, elämään.

Maaliskuu ja samalla kolmas kuukausi täällä alkoi. Olen kertonut lähinnä vapaa-ajastamme, viikonlopuista ja retkistä. Siinä sivussa ollaan tietysti päästy kaiken aikaa syvemmälle myös itse Sansibariin, sen ihmisiin ja arkeen. Olen jo tuttu näky kaduilla ja kuppiloissa, moni tervehtii nimellä. Viimeinen kuukausi tuo haasteen päästä entistä syvemmälle myös siihen, mitä projekti täällä oikeasti tekee ja on saanut aikaiseksi. Saan kädet kunnolla saveen minäkin ja ne jo syyhyävät.

Mark ja poikansa Tom haastoivat Jambianin lapset jalkapallo-otteluun. Voi mikä tuuletus kun tyttöjen joukkue teki maalin!